Brunchilla Kuustosen kanssa

Kun työpöydälleni ilmestyi kutsu DreamBrunchille Helsingin Taidehalliin, mietin, onko tämä joku vitsi. Vai onko tieto tästä hattarapäästä, hiuskuontalostani – minne pikkulinnut voivat hyvin tehdä pesiään näin keväällä – kiirinyt pääkaupunkiin saakka. Otin kutsun täydestä ja tälläydyin paikalle.

Taidehallin ovi on kutsuvasti auki ja sisään suihkii tärkeän näköistä porukkaa. Pienten pöytien ääreen on koottu kokonainen herkkumeri ja kutsuvieraat seisoskelevat pöytien ääressä. Iloinen puheensorina täyttää korkean tilan.

Päivän teemana on Veikkauksen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus suomalaisten haaveista. Mistä suomalaiset haaveilevat ja mitä haaveilu ihmisille tarkoittaa. Pilvilinnoja ja hörhöilyä; nyt istun oikeassa seurassa! Saku Tuominen, Anssi Tuulenkylä, Maija-Riitta Ollila ja Mikko Kuustonen muodostavat paneelin, missä haaveilu saa todelliset mittasuhteet. Vaikka 72% suomalaisista haaveilee, vain 12% kertoo haaveensa ääneen.

Aamupäivän aikana alkaa piirtyä suomalainen haaveilun profiili: varaudumme siihen, ettemme vain epäonnistu. Miten tässä voisi mistään haaveilla, kun kaikki on niin vaikeaa. Miten voisi tehdä toisin tai uudella tavalla, jos ei ole olemassa arviointityökalua siihen. Kun pitää keksiä työstä energisoivia elementtejä, työyhteisöt hiljenevät, edes toimelias sparraaja ei onnistu virittämään puolessa tunnissa yhteisöä innostuksen valtaan. Kun etsitään liikuntahallille inspiroivaa nimiehdotusta, nimeksi tulee lopulta Liikuntahalli. Suomalaisesta kansantanssista puuttuvat soolo-osuudet. Kun muualla ravintolat ovat restaurantteja, missä siis sana rest, lepo, niin Suomessa sana johdetaan ravinnosta. Ja lopulta, hyvänkin haaveen voi palauttaa lähtöruutuun, siis nujertaa, kysymällä: onko tämä nyt realistista?

Vastapainoksi panelistit laukovat kilvan lauseita, joita kirjoitan muistikirjaani: Jos haluaa olla pidetty, ei uskalla epäonnistua. Ei ole epäonnistumisia, on vain kokeiluja. Ja jos kokeilee riittävän paljon, joskus on myös todennäköisesti onnistuttava. Suunnitelmallisen kehittämisen paradigmasta voisimmekin siirtyä kokeilevaan paradigmaan.  Haaveilun ja arjen välinen kuilu on rohkeuden mittainen.

Lopuksi Mikko Kuustonen kertoo, että hän eli lapsuutensa kaivostyöläisperheessä, missä oli viisi lasta. Ei levysoitinta. Kun hän kertoi haaveilevansa laulamisesta, hänen isänsä, sodan käynyt mies, ei kysynyt onko se realistista, vaan hitsasi noin 160 kiloa painavan mikkitelineen.

Humak on siirtymässä kesän jälkeen uuteen aikakauteen. Ihmisen suurin haave on yhteisö. Haaveistaan ja unelmistaan kiinni pitävä, niitä ruokkiva ja yhdessä toteuttava yhteisö – siinäpä vasta haavetta! Unelmien kesää kaikille!

Johanna Kuivakangas

Kirjoittaja on TKI Humak Akselissa toimiva lehtori

Nuorisotyö – A state of mind

Nuorisotyö on mielentila, joka kasvaa, vahvistuu, näkyy ja pysyy. Se on tatuoituna sydämeen, vaikka aika ja paikka muuttuvat. ”Olen sydämeltäni nuorisotyöntekijä”, kuulen usein kollegoiden sanovan. Mikä se sellainen tila oikein on? Ja millainen sellainen sydän on? Mitä asioita se kantaa sisällään ja vaalii?

Parasta ja haastavinta työssä ovat nuoret – he ovat työn helmi. He ovat subjekteja, eivät abstrakteja kohteita, joita voisi käsitellä kuin koneita, joihin olisi käyttöohjeet. Työ nuorten kanssa on pelisilmää vaativaa työtä, jossa joutuu laittamaan itsensä mukaan peliin. Pelissä menestyy joukkuepelaajat ja tiimi tarvitsee monenlaista osaajaa. Tarvitaan jokaisen panos, joka tarkoittaa nuorta ja verkostoja, jotka voivat koostua useista tukijoista, joiden roolit vaihtelevat. Nuorisotyöntekijä pelaa kaikkia paikkoja tarpeen mukaan: Maalivahtina ottamassa koppeja nuorten viesteistä, puolustajana nuorten äänen ja osallisuuden kuulumaan saattamisessa, hyökkääjänä ajamassa eteenpäin nuorten hyvinvointiin liittyviä palveluita, tuomarina kaatamassa monialaisen yhteistyön raja-aitoja, valmentaja ohjaamassa nuoria elämässä eteenpäin vieviin valintoihin ja yleisönä kannustamassa nuoria toteuttamaan unelmiaan, silloin kun muut verkostossa hoitavat pelaamista omalla osaamisellaan. Kenttä on liukas ja joskus siellä on sohjoa, keliolosuhteet vaihtelevat, joka tuo haastetta. Pelin onnistumisessa ei ole kysymys suorittamisesta, vaan kovasta, pitkäjänteisyyttä vaativasta ja luottamukseen perustavasta työstä, jonka eteen tehdään kauan töitä.

Pelissä tarvitaan kasa varapäreitä. Joskus joutuu jäähylle puolin ja toisin. Kypärän alta pilkottavat isot korvat ovat valmiina kuuntelemaan ja suuret silmät näkemään sen pienenkin eleen, että ”täällä mä oon, oisko sulla mulle hetki aikaa”. Suu voi olla suuri, mutta sen toimintaa on osattava säädellä ja yhdistää toimintaan korvien kanssa. Kuunnella osaa jokainen, mutta osaako aina kuulla, se on taito. Sydän pitää olla iso ja sen pitää tuntea. Näistä syntyy aitous, joka puskee läpi kuin hiki. Se tekee fiiliksen, että ihminen on paikalla, läsnä tässä hetkessä. Rangaistuksia ei anneta, mutta joskus nuoret joutuvat tehovalmennukseen, että pelaaminen heidän osaltaan pysyisi sääntöjen mukaisena ja tuottaisi tulosta. Ikä ja harjoitus tuovat kokemusta. Kukaan ei ole mestari alussa. Joillakin nuorisotyöntekijöillä on luonnonlahjakkuutta, jota kutsutaan myös kutsumukseksi.

Kun tunne jonkun ominaisuuden olemassa olosta osana sinua on vahva, voit yllättää itsesi sanomasta amerikkalaiseen tyyliin "a state of mind". Näin kävi meille kouluyhteisössä nuorisotyötä kehittäville hanketyöntekijöille. Nuorisotyö - A state of mind, kun mietimme ammatillisen osaamisemme ydintä koulun toimintaympäristössä tehtävästä nuorisotyöstä. Nuorisotyössä on juuret ja siitä kasvaa myös siivet, joilla voi lentää ja laajentaa kenttiä. Se saa hyvälle tuulelle, siitä on ylpeä, se itkettää ja naurattaa sekä sen eteen on valmis ponnistelemaan muiden saman olotilan omaavien kanssa. Samanhenkiset ja samaa lajia pelaavat tunnistavat toisensa. Kai se on korvien asento, katse silmissä ja suusta pulppuavat sanat, joissa on oma murre mukana. Sillä sen oman tiiminsä tunnistaa. Hajuton tai mauton eivät sovi nuorisotyön kuvaukseen. Kuvailevia sanoja voisivat olla esimerkiksi pirskahteleva ja tuore.

Onko sinuun tatuoituna nuorisotyön mielentila? Lähdetkö mukaan peliin, josta voi tulla enemmän kuin harrastus?

Kirjoittaja yhteisöpedagogi(AMK) Marjo Kolehmainen toimii projektipäällikkönä HUMAKin Uusiutuva koulu ja nuorisotyö-hankkeessa, jossa kehitetään kouluyhteisöissä tehtävää nuorisotyötä.