Kun työpöydälleni ilmestyi kutsu DreamBrunchille Helsingin
Taidehalliin, mietin, onko tämä joku vitsi. Vai onko tieto tästä hattarapäästä,
hiuskuontalostani – minne pikkulinnut voivat hyvin tehdä pesiään näin keväällä
– kiirinyt pääkaupunkiin saakka. Otin kutsun täydestä ja tälläydyin paikalle.
Taidehallin ovi on kutsuvasti auki ja sisään suihkii tärkeän
näköistä porukkaa. Pienten pöytien ääreen on koottu kokonainen herkkumeri ja
kutsuvieraat seisoskelevat pöytien ääressä. Iloinen puheensorina täyttää
korkean tilan.
Päivän teemana on Veikkauksen Taloustutkimuksella teettämä
tutkimus suomalaisten haaveista. Mistä suomalaiset haaveilevat ja mitä haaveilu
ihmisille tarkoittaa. Pilvilinnoja ja hörhöilyä; nyt istun oikeassa seurassa!
Saku Tuominen, Anssi Tuulenkylä, Maija-Riitta Ollila ja Mikko Kuustonen
muodostavat paneelin, missä haaveilu saa todelliset mittasuhteet. Vaikka 72%
suomalaisista haaveilee, vain 12% kertoo haaveensa ääneen.
Aamupäivän aikana alkaa piirtyä suomalainen haaveilun
profiili: varaudumme siihen, ettemme vain epäonnistu. Miten tässä voisi mistään
haaveilla, kun kaikki on niin vaikeaa. Miten voisi tehdä toisin tai uudella tavalla,
jos ei ole olemassa arviointityökalua siihen. Kun pitää keksiä työstä
energisoivia elementtejä, työyhteisöt hiljenevät, edes toimelias sparraaja ei
onnistu virittämään puolessa tunnissa yhteisöä innostuksen valtaan. Kun
etsitään liikuntahallille inspiroivaa nimiehdotusta, nimeksi tulee lopulta Liikuntahalli.
Suomalaisesta kansantanssista puuttuvat soolo-osuudet. Kun muualla ravintolat
ovat restaurantteja, missä siis sana rest, lepo, niin Suomessa sana johdetaan ravinnosta.
Ja lopulta, hyvänkin haaveen voi palauttaa lähtöruutuun, siis nujertaa,
kysymällä: onko tämä nyt realistista?
Vastapainoksi panelistit laukovat kilvan lauseita, joita
kirjoitan muistikirjaani: Jos haluaa olla pidetty, ei uskalla epäonnistua. Ei
ole epäonnistumisia, on vain kokeiluja. Ja jos kokeilee riittävän paljon,
joskus on myös todennäköisesti onnistuttava. Suunnitelmallisen kehittämisen
paradigmasta voisimmekin siirtyä kokeilevaan paradigmaan. Haaveilun ja arjen välinen kuilu on rohkeuden
mittainen.
Lopuksi Mikko Kuustonen kertoo, että hän eli lapsuutensa
kaivostyöläisperheessä, missä oli viisi lasta. Ei levysoitinta. Kun hän kertoi
haaveilevansa laulamisesta, hänen isänsä, sodan käynyt mies, ei kysynyt onko se
realistista, vaan hitsasi noin 160 kiloa painavan mikkitelineen.
Humak on siirtymässä kesän jälkeen uuteen aikakauteen.
Ihmisen suurin haave on yhteisö. Haaveistaan ja unelmistaan kiinni pitävä,
niitä ruokkiva ja yhdessä toteuttava yhteisö – siinäpä vasta haavetta! Unelmien
kesää kaikille!
Johanna Kuivakangas
Kirjoittaja on TKI Humak Akselissa toimiva lehtori
