Somesta voi pudota samalla lailla, kuin puustakin

”Hei älä kiipeä sinne puuhun! Putoat vielä!”

”Ei kuule ei niitä tulitikkuja käteen ollenkaan! Annapas kun isi tekee”

Tunnistitko itsesi? Myönnä vaan. Nyt mietit mielessäsi: mutta kun minulla oli kiire, oli helpompi tehdä itse, en halua että lapseeni sattuu, miten paljon minuun sattuisi jos tippuisin, kaatuisin, löisin pääni, saisin haavan, polttaisin sormen, itkisin, pahoittaisin mieleni..

Helsingin Sanomissa (13.5.2013) Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan ”sääntöilijöiden yhteiskunnasta”. Siis meistä, suomalaisista. Kaikkeen tuntuu olevan sääntö, normi tai laki. Mikä on sopivaa, turvallista ja riskitöntä. Ennaltaehkäisemme, turvaamme, teemme etukäteen suunnitelmia vaarojen välttämiseksi. Myös jokainen vanhempi ja huoltaja haluaa suojella lastaan onnettomuuksilta, haavoilta, itkuilta ja raivolta kun jokin ei onnistu ja menee pieleen.

Tämän päivän nuoret elävät monipuolisissa kasvuympäristöissä. Perinteisiä ympäristöjä ovat koti, koulu ja harrastukset. Lisäksi entistä enemmän aikaa vietetään kaupallisissa ympäristöissä kuten liikenneasemilla ja kauppakeskuksissa sekä erilaisissa verkkoympäristöissä.

Miksi huolehtimisen, turvaamisen ja suojelemisen kulttuuri ei yletä virtuaalisiin kasvuympäristöihin samalla tavoin kuin tuttuihin ja perinteisiin? Miksi suojelemme lapsiamme ja nuoriamme loukkaantumisilta ja satuttamisilta leikkien ja harrastusten parissa, kun samaan aikaan emme kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, että yläkouluikäinen viettää koko päivänsä tavalla tai toisella sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja nettiyhteisöissä? Vaikka lasten ja nuorten kanssa toimivat ovat kiinnittäneet paljon huomiota mediakasvatukseen, kriittisen medianlukutaidon opettamiseen ja nuorille ja lapsille sopivien verkkoympäristöjen kehittämiseen, on työtä vielä paljon tehtävänä.

Kaaron mukaan (HS 13.5.) riskittömyys tappaa luovuuden ja oppimisen. Sen sijaan, että kieltäisimme lapsiltamme ja nuoriltamme riskipaikat onnettomuuden pelossa, voisimme opettaa heitä tekemisen kautta kiipeämään, käyttämään tulitikkuja, ajamaan pyörällä ja kaatumaan turvallisesti. Voisimme todeta, että vahinkoja sattuu ja kannustaa yrittämään uudelleen. Tämän jälkeen voisimme yhdessä iloita onnistumisesta ja luottaa siihen, että lapsi on oppinut jotakin mistä on hänelle hyötyä. Sen sijaan, että tekisimme itse, voisimme antaa lapsen ja nuoren tehdä ja kokea.

Saman ajattelun toivoisi ulottuvan myös virtuaalisiin kasvuympäristöihin. Sen sijaan, että kieltäisimme, torppaisimme ja rajaisimme, voisimme yhdessä harjoitella, kokeilla ja oppia sellaiset netinkäyttötaidot, että lapsi ja nuori selviää elämästä ja sen tuomista vastoinkäymisistä, myös virtuaalimaailmassa. Samalla oppisimme itse ymmärtämään lapsen maailmaa ja nuoren reviiriä.

Tämän päivän nuoret eivät ’käytä’ Facebookkia,  he ’ovat’ siellä.  Se on heidän elämäänsä ja meidän tulisi olla siitä yhtä kiinnostuneita kuin pihapeleistäkin, olimme me siitä mitä mieltä tahansa.

http://www.nuortenpalvelu.fi/Kasvatus_kannattaa-kampanja

Kirjoittajat:

Joensuun Nuorten palvelu ry

Anniina Löytönen

Annu Jantunen

Somea, ihanat somelaiset.

Tekstari, 2.1.2013, kello 11.52. Lähettäjänä 18-vuotias esikoinen: ”Keksin sulle idean liittyen Humakin mainostamiseen kohderyhmänä nuoret (18-24 -vuotiaat). Tää idis ei ole ilmainen, mutta ei mikään vaikuttava mainostuskeino olekkaan. Idea olis semmonen että teet profiilin instagramiin ja järjestät kuvakilpailun. Kilpailun aihe voi olla jotain teiän alaan liittyvää. Kilpailuun laitat kohderyhmälle sopivat palkinnot ja mainostat sitä ainakin humakin kotisivuilla, facebookissa ja miksei muuallakin.”

Vastasin, kello 12.49. ”Mitä sä oot napannut? Sä oot kone. Hyvä idea. Autatko vielä jatkossakin?”

Esikoinen, kello 12.55: ”No perus sipsiä. En saanu viime yönä oikein unta ja kerkesin miettii tota hommaa.”

Ja kaksi kuukautta myöhemmin yhteisöpedagogi-opiskelijani kirjoittaa:

”Hyvä vastaanottaja.

Näin AMK-haun aikana pyörii monien eri koulujen mainoksia siellä ja täällä kalastelemassa mahdollisia uusia hakijoita ja opiskelijoita. Humak on mukana näissä talkoissa Facebookin ja Instagram-sovelluksen avulla.

Keinona toimii valokuvaus-skaba jossa ei palkinnot olekaan mitkään aivan mitättömät! Tarkoituksena on siis napata kuva aiheella ”yhteys”, jakaa se Instagramissa ja tägätä #humakkisa (Kilpailuaika 4.3. – 3.4.2013)

 Nyt pyytäisin teidän avustusta! Käykää Humakin FB sivujen kautta katsastamassa skaban kuva, osallistukaa ja muistakaa tykätä ja jakaa! Näin saadaan skaba leviämään mahdollisimman paljon ja kilpailuun mukaan paljon kuvia. Voittaja voit olla sinäkin!

Kukako olen ja mitäkö minä teen? Olen Tea Junikka, kolmannen vuoden yhteisöpedagogi-opiskelija Äänekosken kampukselta ja suoritan opiskelijarekrytointiprojektia viestinnän ja markkinoinnin harjoittelunani. Tehtäviini kuuluu siis Humakin esittely eri oppilaitoksissa, tapahtumissa sekä yhtenä osana myös tämä valokuvauskilpailu.  Harjoittelu on antanut minulle mm. paljon harjoitusta omasta ”suoraviestinnästä” isoille ryhmille, sekä mahdollisuuden nähdä kuinka hektistä markkinointi voi välillä olla.

Tsemppiä opintoihin, sekä valokuvaskabaan!
Kysymyksiin vastaukset ja lisätiedot saa sähköpostista humakkisa(at)gmail.com

Älkää unohtako tykätä ja jakaa!
Tea.”

Sosiaalisen median mahdollisuudet ovat rajattomat. Tai varmasti jostain löytyy raja, mutta voidaan sanoa, että rajana on taivas. Mielenkiintoista somen opettamisessa ja käytännön toteutuksessa on huomata, että se, mikä on meidän lapsille ja nuorille perussipsiä, vaatii ainakin minulta opettelua, oppimista ja oivallustakin. Esikoinen ja opiskelijani Tea kykenevät katsomaan pidemmälle, sinne, jonne minulla ei taida olla pääsyä.

Tägätkää kansalaiset, tagätkää.

Kirjoittaja Maarit Honkonen-Seppälä toimii Jyväskylän kampuksella viestinnän ja mediakasvatuksen lehtorina, mutta kevään vielä Humakin opiskelijarekrytointiin liittyvän kampanjan projektipäällikkönä.

Asiantuntijahaastattelu: Somerginaaleilla pöhinää opetukseen

Sosiaalisella medialla on lukemattomia mahdollisuuksia toimia mielekkään oppimisen tukijana. Tätä mieltä on ainakin somerginaaleihin erikoistunut Turun kampuksen lehtori Kari Keuru.

Lehtorin roolissa Keuru työskentelee muun muassa markkinoinnin verkko-opintojakson, kulttuuri liiketoimintana -opintojakson sekä muiden sosiaalista mediaa sivuavien opintojaksojen sekatyöläisenä. Suurin osa Keurun työajasta kuluu kuitenkin MIMO- Moving In, Moving On -hankkeen projektikoordinaattorina, jonka käyttötarkoituksiin someilu taipuu yhtä lailla: sosiaalisen median hyödyntäminen ja käytön kehittäminen on yksi hankkeen keskeisimmistä tavoitteista.

MIMO- hankkeessa sosiaalista mediaa hyödynnetään muun muassa kansainvälisen kehityshankkeen tiedon ja tulosten jakamisessa sekä prosessidokumentoinnissa. Tosin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että omaa työskentelyä dokumentoidaan vapaamuotoisesti esim. blogeihin, Facebookkiin tai Twitteriin.

-    Sosiaalinen media on ainutlaatuinen kohtaamispaikka nuorille ja aikuisille. Parhaimmillaan some- alustat ovat tasavertaisia oppimisympäristöjä, joissa eritaustaiset ihmiset voivat kohdata toisensa ilman raja-aitoja. Havainnoimalla ja kuuntelemalla somesta voidaan löytää oivallisia työkaluja nuoriso- ja sosiaalityön työkaluiksi.

Lapsista rakkain on blogi
Verkkotyöskentely on kuulunut jossakin muodossa Karin opetuksen sisältöihin alusta alkaen, mutta suuremmassa mittakaavassa innostus sosiaaliseen mediaan sai alkunsa vuonna 2006, kun Keuru pääsi tutustumaan teemaan asiaan vihkiytyneen aikuisopiskelijan esittelemänä.
Kun teknologiaorientoitunut lehtori sitten lähti ensimmäisen kerran tosi tarkoituksella kokeilemaan sosiaalisen median eri ympäristöjä, vei innostus mukanaan saman tien. Some-kokeilut lähtivät liikkeelle erilaisista julkaisujärjestelmistä, verkkoyhteisöitä ja erityisesti blogeista, jotka ovatkin säilyneet mukana opetuksen sisällöissä alusta alkaen.

-    Pidän itse kovasti kirjoittamisesta ja siksi blogit ovat olleet minulle luontevin tapa jakaa osaamista, Kari täsmentää.

Verkostoja ja viihdettä
Sosiaalinen media on jatkuvasti liikkeessä oleva toimintaympäristö ja kehityksen kärjessä pysyminen vaatiikin toimijoiltaan avoimen kokeilevaa asennetta erilaisia sovelluksia kohtaan. Karin kohdalla kokeilemisen palo ei ole sammunut alkuinnostukseen.

-    Someilu antaa jatkuvasti uutta innostavaa sisältöä työhön, mahdollisuuksia kehittää osaamista ja toisaalta verkostoitua mielenkiintoisten tyyppien kanssa maailmanlaajuisesti. Ja onhan tämä tietysti suurta viihdettä, Kari kuittaa.

Mediat muuttuvat, ihminen ei
Somen perusperiaatteisiin on sisäänkirjoitettu ajatus tiedon ja osaamisen jakamisesta ja julkisuudesta. Kansainvälisillä koulutusareenoilla monet yliopistot ja yksittäiset opettajat ovatkin jo avanneet oman opetustarjontansa verkkoon kaikkien käytettäväksi. Esim. Slide Share palvelun kautta on löydettävissä luentokalvoja melkein aiheesta kuin aiheesta. Youtubesta puolestaan löytyy kokonaisia viedoituja luentoja ja Google Scholarista asiantuntija-artikkeleita. Myös Keuru on lähtenyt mielenkiinnolla mukaan osaamista jakavan innovaatiokoneiston pyörittämiseen julkistamalla omia opetussisältöjään sähköisessä muodossa.

-    Joku viisas on joskus sanonut, että sosiaalinen media muuttuu mutta ihmisten sosiaalisuus ei. Kyse on asenteesta ja halusta hyödyntää uusia erilaisia tiedon jakamisen ja tuottamisen välineitä. Jakamalla saa enemmän, Kari kannustaa.

• Tutustu hankekoordinaattorin blogiin
• Seuraa Keurun some-aiheisia linkkivinkkejä viikolle 19 HUMAKin Facebook-sivulla

Teksti: Elina Räihä

Arkeniko teknologiakeskeistä?

Istun ennen nukkumaanmenoa tietokoneen äärellä ja luen viimeisimmät uutiset reader.google.com-ohjelmalla. Olen “tilannut” sinne sanomalehtien ja uutistoimistojen uutisia rss-syötteenä. Lopetin kesän alussa Helsingin Sanomien tilauksen, kannettava tietokone ja reader-ohjelma korvasivat lehden aamu-uutisten tuojana. Readerin 808 lukematonta uutista vaatii sen, että silmäilee otsikot ja surutta ohittaa turhat uutiset. Infoähkykö?

Istun ratikassa ja silmäilen Twitterin tveettejä eli viestejä henkilöiltä tai tahoilta joita seuraan Twitterin kautta. Pidän Twitterin tyylistä seurata ketä haluan. Lähetän jonkun verran mielenkiintoisia sisältöjä eteenpäin omille seuraajilleni, voisin tehdä sitä enemmän. Vähiten kirjoitan omia tveet-viestejä. Silloin kun avasin Twitter-tilini, aloin seuraamaan eri uutistoimistoja ja sanomalehtiä. Twitteriin kuuluu vastaseuraaminen eli twitterissäni oli alkuun enemmän uutistoimistoja seuraajina kuin muita. Kohtasin uutisarvoisten tveettien julkaisukynnyksen.

Nyt kesällä 2011 uusi +google tuli markkinoille ja siinä tuo iloa järjestellä ihmiset cirkeleihin, piireihin ja seurata henkiöiden päivityksiä. +googlen sisältöpostaukset vaikuttavat ammatillisemmilta verrattuna Facebookkiin. Facebookkiin on viime keväänä tullut mukavana ominaisuutena ryhmächat-toiminto. Olen muun muassa luonut salaisia, suljettuja ryhmiä, missä jäsenet samaan aikaan ryhmässä ollessaan voivat kommunikoida ryhmächatin välityksellä. Piristää arkea.

Mikä onkaan se sosiaalisen median elinympäristöni? Tiedän paljosta vähän. Tiedän useiden ohjelmistojen toiminnasta sen verran, että osaan käyttää niitä ja kertoa, mihin tarkoitukseen niitä voi hyödyntää. Mieleeni palaa parin vuoden takainen Euroopan Unionin suositus eurooppalaisen mediakansalaisen taidoista. Pohdin, etteivät tekniset mediaosaamisen taitoni vastaa EU:n suositusta, ja luulen osaavani melko paljon. Miten eurooppalaiset huolehtivat mediakasvatuksen, tekniikan käytön oppimisesta? Miten Suomessa? Miten työnantajat? minä itse?

Spotify ja Jukka Poika soi taustalla, kyllästyttyäni haen eri artistin ja jatkan kuuntelua. Kesällä fiilistelin festareita etänä. Latasin Spotifyyn esimerkiksi Provinssirockin, Flow-festivaalin tai +googlessa jaetun opiskelumusiikkia musiikkilistan. Useat festarijärjestäjät eivät olleet huomioineet Spotifyn käyttöä musiikin jakamisen välineenä ja markkinoinnin kanavana. Ilosaarirock siis olisi vaatinut matkustamista...

Silloin tällöin sähköpostiini tupsahtaa viesti Geni.com -sukupuu palvelusta. Toissa kesänä ahkeroimme läheisten kanssa sukupuumme sähköiseen muotoon. Geni lähettää viestejä päivityksistä kuten esimerkiksi uusi sukulainen on lisätty johonkin sukuhaaraamme tai jonkun syntymäpäivä lähestyy.

Jotain kuljetan mukanani paperisena ja se on kalenteri. Odotan aikaa, jolloin organisaation intranetin kalenteri, Outlook ja google-kalenteri toimivat synergisesti ristiin.

Mitä haluan oppia seuraavaksi? Olen seuraillut strategisen suunnittelun ja tulevaisuuden ennakoinnin ja joukkovoiman hyödyntämisen osalta sosiaalisen median periaatteilla toteutettuja palveluita tai välineitä. Jotta voit suunnitella tulevaisuutta sinun täytyy tietää nykyisyys - väite toteutuu. Webropol-tutkimustyökalu, doodle.com tai surveymonkey mahdollistavat paljon. Uutta on oman vastauksen peilaaminen joukkovoiman tuomaan sisältöön, ikään kuin liikkuisin pelissä väittämiä siirrellen. Tuon tyyppiseen tutkimustyövälineeseen olen tutustunut Fountain Parkin tekemissä tutkimuksissa ja tiedotustilaisuuksissa. Otavan Opisto on kumppaneineen kehitellyt vastaavanlaista iteratiivista eDelfoi tutkimustyökalua, ja pian pääsen tutustumaan sen toimintaan. Odotan innolla.

Olen koonnut sosiaalisen median työkalusta ja palveluista linkkilistaa docs.google.com-palveluun. Käytän tätä sosiaalisen median opetuksessani. Lisään sisältöä pikkuhiljaa ja olen saanut hyviä vinkkejä kollegoilta ja opiskelijoita. Tuorein päivitys oli MIMO Moving In, Moving On! -hankkeessa vinkatut projektihallinnan sosiaalisen median työkalut.

Sosiaalisen median linkkilista:
https://docs.google.com/document/d/1yy-vcEWT07m7jCzW9EoaOtVss8lIqYIkEUhO3fPJg7w/edit?hl=en_US&authkey=CM7E17EI

http://www.humak.fi
Mediavaikuttamisen parhaat eurooppalaiset käytännöt –hanke http://mediavaikuttaminen.wordpress.com
MIMO, Moving In, Moving On! Art-Based Methods to Social and Youth Work
http://mimo.turkuamk.fi

Kirjoittaja on Päivi Timonen, joka työskentelee Järjestö ja nuorisotyön yksikössä kehittäjä-lehtorina Nurmijärven kampuksella HUMAKissa.