Miksi Humak? Opiskelijanäkökulmia opiskelupaikan valintaan

Olen Juhis Ranta, vantaalainen yhteisöpedagogiopiskelija. Opiskelen Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä Nurmijärven kampuksella. Ala tuntuu omalta, sillä pääsen hyödyntämään omia vahvuuksiani tällä alalla. Yhteisöllisyys ja osallistavat toimintatavat ovat minulle tärkeitä niin järjestö- kuin nuorisotyön puolellakin.

Koulun kautta saa hyviä kontakteja ja työllistyä pystyy todella laajasti sekä nuoriso-, että järjestötyön puolelle. Myös omien kontaktien hyödyntäminen opinnoissa on helppoa.

Humakissa opiskelu on joustavaa, mistä on ollut hyötyä myös omissa opinnoissani. Olen pystynyt sopimaan kurssien suorittamisesta juuri itselleni sopivalla tavalla.

Humakia voisin suositella avoimelle ja ulospäin suuntautuneelle, ihmisläheiselle ihmisille.

-          Lue lisää Hakijan oppaasta

Olen Henu Ojalehto. Opiskelen yhteisöpedagogiksi Humakissa, kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelmassa. Opiskelen tätä alaa, koska se on ihmisläheinen. Koska koulutuksessa keskitytään niin moneen tärkeään seikkaan yhteiskuntamme hyvinvoinnin edistämiseksi ja koska mua kiinnostaa ne.

Mulle on tärkeää toimia ihmisten kanssa, ja yhteisöpedagogin työtehtävät voivat liittyä eri ikäisten ja -kykyisten ihmisten toiminnan ohjaamiseen. Osaltaan elämänkokemukseni ja harrastukseni myös vaikuttivat valintaani. Olen matkustellut paljon ja tehnyt töitä ulkomailla muun muassa kehitysmaissa vapaaehtoistyössä. Haluan oppia uutta järjestöalalta ja kv-työstä. Tehtävät voivat olla myös kehittämistä tai johtamista kansalaisjärjestöissä.

Työssä tarvitaan laajasti tietoa ihmisen kasvusta ja kehityksestä, ja olen pitkään ollut kiinnostunut ihmismielestä; psykologiasta ja erityiskasvatuksesta. Niistä olen oppinut lisää sekä yhteiskunnan rakenteesta, kulttuureista, osallisuudesta niin yksilö-, yhteisö- kuin globaalilla tasolla.

Opiskelu ammattikorkeassa mahdollistaa käytännönläheisen toimintatavan, paljon harjoitteluita teorian lisäksi ja tasokkaan koulutuksen. Humanistisessa ammattikorkeakoulussa näkyvät humanistiset arvot. Opettajilla on ihmisläheinen työote ja ymmärrys erilaisia oppilaita kohtaan ja he kuuntelevat oppilaita. Mielestäni heidän työmenetelmänsä kantavat tulosta (voin sanoa näin 2,5 vuoden jälkeenJ).

Humakissa voi parantaa ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitojaan. Oppitunneilla on teorian ja seminaarien lisäksi paljon osallistavaa.

Humakin käytyäni tiedän, että työllistymismahdollisuudet ovat hyvät ja työpaikkoja on monenlaisia. Minulla on mahdollisuus päästä paikallisiin, kansainvälisiin tai valtakunnallisiin projekteihin, joista olen kiinnostunut. On hienoa, että mahdollisuudet ovat laajat, sillä myös kiinnostuksen kohteita minulla on paljon. Haluan antaa jotain kansainväliseen työhön, tehdä työtä monikulttuurisessa ympäristössä, olla eri-ikäisten ihmisten kanssa, mutta etenkin lasten ja nuorten kansalaisuuteen katsomatta. Arvostan ihmistä sellaisena kuin hän on. Siksi tärkeää on se, että Humakissa jokainen on tasa-arvoinen. Työssäni se on myös tärkeää ja haluan luoda suvaitsevaisuutta, jota ei koskaan ole liikaa.

Suosittelen Humakia ihmisille, joille erilaisuus on rikkaus. Sellaisille, jotka välittävät ihmisistä, luonnosta ja maailman tilasta. Sellaiselle henkilölle, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisista, globaaleista ilmiöistä, ratkaisujen miettimisestä yhteiskunnan epäkohtien, lasten ja nuorten ongelmien kohdalla. Ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita ymmärtämään yhteiskuntaamme historian ja tulevaisuuden kannalta, sillä ne selittävät monia nykypäivän polttavia kysymyksiä, asioita ja ongelmia. Me emme kuitenkaan paini vain ongelmien kanssa, vaan voimme työssämme osallistaa ja ohjata ihmisiä luovasti ja hyvillä mielin! Yhteisöpedagogina haluan vaikuttaa siihen, että ihmiset voisivat paremmin, että nuorten syrjäytymiseen, rasismiin, maahanmuuttajien ongelmiin, ongelmiin kotouttamisprosesseissa jne. puututtaisiin. 

Lue lisää Hakijan oppaasta

Mutku, sitku, voiku

Osallistuin Tarja Jukkalan ja Äänekosken kampuksen opiskelijoiden kanssa Ilolla ei ole ikää –tapahtumaan 18.4. Tilaisuus oli eräs Keski-Suomen päivän tapahtumista ja samalla se oli myös EU:n 2012 teemavuoden – aktiivinen kansalaisuus ja sukupolvien välinen solidaarisuus – keskisuomalainen päätapahtuma. Tapahtuma onnistui erinomaisen hyvin. Meitä osallistujia oli yli tuhat. Kuulimme ja näimme erinomaisen hyviä puheita ja esityksiä. Yhtenä mieleenpainuvimmista esityksistä oli keskimääräiseltä iältään ehkäpä liki kahdeksankymppisten telinejumppaesitys, jonka yhteydessä Lapuan hiippakunnan emerituspiispa Yrjö Sariola, 79 vuotta, intoutui mukaan tekemään kuperkeikkaa. Opiskelijamme kiersivät tapahtumassa kyselemässä osallistujilta, mikä heidän elämässään tuottaa iloa – erilaisia hienoja piirroksia, runoja ja viestejä kertyi kymmenittäin. EU:n ehkä byrokraattiselta kuulostava teema muuttui hienosti eläväksi elämäksi ja eri-ikäisten aidoksi kohtaamiseksi itse tapahtuman toteutuksessa.

Ilolla ei ole ikää -tapahtuma Keski-Suomessa.

 Tapahtuman yhteydessä mietin, millainen tulokulma HUMAKilla on päivän teemaan, mitä annettavaa, mitä opittavaa meillä on? Tosiasiat tiedämme. Suomalainen väestö ikääntyy vauhdilla ja se merkitsee kasvavia haasteita ja tarpeita ikääntyvän väestön hoiva- ja terveyspalveluihin. Huoltosuhde heikkenee jatkuvasti – suuret ikäluokat synnyttivät maan pienimmät ikäluokat ja työllisyyskonekin yskähtelee kroonisesti.  Suomalainen yhteiskunta joutuu panostamaan tähän haasteeseen ainakin seuraavat parikymmentä vuotta – uusi tilanne sotienjälkeisessä Suomessa. Työelämää pitäisi jatkaa sekä alku- että loppupäästä. HUMAKilla (tai meillä humakilaisilla) olisi mahdollisuus nähdä edellä mainitut haasteet siten, että kehittäisimme yhä enemmän paikkoja eri-ikäisten sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen ja oppimiseen – niin työyhteisöissä kuin laajemmin kansalaisyhteiskunnassa. Ihmiset ovat joskus kummalliseltakin vaikuttavalla tavalla kiinni omissa yhteisöissään – samanikäisten, samanmielisten, vertaisten. Ehkä erityisesti tämä koskee keski-ikäisiä. Mielekkään elämän, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen edellyttää kuitenkin ymmärrystä myös toisenikäisistä ja toisenlaisissa elämäntilanteissa elävistä. Ymmärryksen lisäksi myös vuorovaikutus heidän kanssaan olisi toivottavaa. Tässä meillä voisi olla vahvempi rooli.

Pähkäillessäni tilaisuuden tauolla keskusteluringissä ääneen sitä, miksi eri-ikäiset toimivatkin usein niin erillään toisistaan, eräs opiskelijani kertoi seuraavan tarinan mutkusta, sitkusta ja voikusta. Murrosikäiset ovat usein eri mieltä – mutku. Keski-ikäiset siirtävät asioita tulevaisuuteen – sitku. Vanhuksena voivotellaan sitä, mitä ei ehditty tehdä – voiku. Tarina oli hauska ja varsin osuva. Mietin kuitenkin, että ehkä nykyiset ikä-ihmiset – 1930-luvulla ja aiemmin syntyneet – eivät kuitenkaan ole voiku-ihmisiä. Ehkä he ovat eläneet enemmän päivässä ja tilanteessa kiinni, he eivät ole siirtäneet asioita tulevaisuuteen samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet ovat tehneet – tai ylipäätään voineet tehdä. Ehkä me olemme niitä voiku-vanhuksia? Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on puhunut kollektiivisen muistin katkoksesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyinen julkinen ymmärrys ja puhe hyvinvoinnista alkaa Saaren mukaan liian paljon 1990-luvun lamasta, sitä edeltävästä ajasta meillä on muistikatkos. Ehkäpä siinäkin voisimme oppia ja kuulla vanhempia sukupolvia – luulen, että he muistavat kyllä.

Teksti: Kimmo Lind, yliopettaja, Äänekosken kampus

Koulu yhteisöpedagogin paikkana

Kaksitoistavuotias Sini miettii, onko hän liian lihava. Eeva on alkanut polttaa tupakkaa, Maken vanhemmat erosivat juuri ja Kallea ei ole näkynyt moneen päivään koulussa. Koulun pihalla seisoo ryhmä, josta kuuluu iloinen naurun remakka.

Koulu on näytön paikka. Sen käytävillä rakennetaan omaa identiteettiä, peilataan itseä suhteessa muihin ja harjoitellaan joka päivä ryhmään kuulumista. Koulu on monialaisen yhteistyön paikka, jossa eri suunnista tulevat ammattilaiset kohtaavat. Parhaillaan Suomen kouluissa tekee työtään myös yhteisöpedagogit.

Mitä yhteisöpedagogi tekee koulussa? Hän toteuttaa päihdeputkea, suunnittelee seksuaalikasvatuksen opintokokonaisuutta, järjestelee vanhempainiltaa ja talvilomaa edeltävää liikuntailtapäivä, hän toimii opon rinnalla nuoren urasuunnittelussa ja elämänhallinnan taitojen tukijoukoissa, kannustaa ryhmässä toimimiseen. Koulu on aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamisen paikka, missä elämässä tarvittavia taitoja tulee muutoinkin kuin oppiaineiden kautta.

Liima, linkki ja äänitorvi. Näillä sanoille Emma Siekkinen kuvaa yhteisöpedagogia koulussa. Hän on tehnyt opinnäytetyön, missä tutkii ja paikantaa koulua yhteisöpedagogin työkenttänä. Lasten ja nuorten oman äänen vahvistaminen ja omien näkökulmien näkyväksi tekeminen, osallisuuden vahvistaminen, on yksi yhteisöpedagogin tehtävä koulussa.

Yhteisöpedagogille ei riitä, että on tukku menetelmiä tai että taskusta löytyy seksuaali-, päihde-, seikkailu- tai mediakasvatuksen aakkoset. Näitäkin tarvitaan, mutta yhteisöpedagogit ovat vuorovaikutuksen ammattilaisia. Sukkuloiminen lasten ja nuorten keskellä sekä erilaisissa ammattilaisten verkostoissa edellyttää neuvottelukykyä. Ohjaustaidot täydentyvät viestintätaidoilla ja kyvykkyydellä organisoida, nähdä kokonaisuuksia, ryhtyä toimeen esimerkiksi kun tarvitaan erityistä herkkyyttä havaita piilotettuja tai kutoutumassa olevia asioita kuten koulukiusaamista.

Voi sanoa, että yhteisöpedagogilla on silmää ryhmälle, hän tuntee ryhmän dynamiikan, tunnistaa erilaisia rooleja ja normeja ryhmissä. Tietoisen toiminnan kautta nämä taidot ja tiedot voivat tulevaisuuden kouluissa siirtyä myös osaksi lasten ja nuorten arkea, elämää. Silloin Sini, Eeva, Make ja Kalle oppivat kysymään, miksi koen itseni lihavaksi, mikä minua oikein estää menemästä kouluun ja millaisia ratkaisuja minun kannattaisi tehdä omassa elämässäni.

Kirjoittaja on Johanna Kuivakangas, joka on ollut kehittämässä yhteisöpedagogien polkua koulumaailmaan ja kuuluu erilaisiin kouluyhteistyöverkostoihin