Brunchilla Kuustosen kanssa

Kun työpöydälleni ilmestyi kutsu DreamBrunchille Helsingin Taidehalliin, mietin, onko tämä joku vitsi. Vai onko tieto tästä hattarapäästä, hiuskuontalostani – minne pikkulinnut voivat hyvin tehdä pesiään näin keväällä – kiirinyt pääkaupunkiin saakka. Otin kutsun täydestä ja tälläydyin paikalle.

Taidehallin ovi on kutsuvasti auki ja sisään suihkii tärkeän näköistä porukkaa. Pienten pöytien ääreen on koottu kokonainen herkkumeri ja kutsuvieraat seisoskelevat pöytien ääressä. Iloinen puheensorina täyttää korkean tilan.

Päivän teemana on Veikkauksen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus suomalaisten haaveista. Mistä suomalaiset haaveilevat ja mitä haaveilu ihmisille tarkoittaa. Pilvilinnoja ja hörhöilyä; nyt istun oikeassa seurassa! Saku Tuominen, Anssi Tuulenkylä, Maija-Riitta Ollila ja Mikko Kuustonen muodostavat paneelin, missä haaveilu saa todelliset mittasuhteet. Vaikka 72% suomalaisista haaveilee, vain 12% kertoo haaveensa ääneen.

Aamupäivän aikana alkaa piirtyä suomalainen haaveilun profiili: varaudumme siihen, ettemme vain epäonnistu. Miten tässä voisi mistään haaveilla, kun kaikki on niin vaikeaa. Miten voisi tehdä toisin tai uudella tavalla, jos ei ole olemassa arviointityökalua siihen. Kun pitää keksiä työstä energisoivia elementtejä, työyhteisöt hiljenevät, edes toimelias sparraaja ei onnistu virittämään puolessa tunnissa yhteisöä innostuksen valtaan. Kun etsitään liikuntahallille inspiroivaa nimiehdotusta, nimeksi tulee lopulta Liikuntahalli. Suomalaisesta kansantanssista puuttuvat soolo-osuudet. Kun muualla ravintolat ovat restaurantteja, missä siis sana rest, lepo, niin Suomessa sana johdetaan ravinnosta. Ja lopulta, hyvänkin haaveen voi palauttaa lähtöruutuun, siis nujertaa, kysymällä: onko tämä nyt realistista?

Vastapainoksi panelistit laukovat kilvan lauseita, joita kirjoitan muistikirjaani: Jos haluaa olla pidetty, ei uskalla epäonnistua. Ei ole epäonnistumisia, on vain kokeiluja. Ja jos kokeilee riittävän paljon, joskus on myös todennäköisesti onnistuttava. Suunnitelmallisen kehittämisen paradigmasta voisimmekin siirtyä kokeilevaan paradigmaan.  Haaveilun ja arjen välinen kuilu on rohkeuden mittainen.

Lopuksi Mikko Kuustonen kertoo, että hän eli lapsuutensa kaivostyöläisperheessä, missä oli viisi lasta. Ei levysoitinta. Kun hän kertoi haaveilevansa laulamisesta, hänen isänsä, sodan käynyt mies, ei kysynyt onko se realistista, vaan hitsasi noin 160 kiloa painavan mikkitelineen.

Humak on siirtymässä kesän jälkeen uuteen aikakauteen. Ihmisen suurin haave on yhteisö. Haaveistaan ja unelmistaan kiinni pitävä, niitä ruokkiva ja yhdessä toteuttava yhteisö – siinäpä vasta haavetta! Unelmien kesää kaikille!

Johanna Kuivakangas

Kirjoittaja on TKI Humak Akselissa toimiva lehtori

Alussa oli kyyninen asenne…

Vielä kohtalaisen lyhyen elämäni saatossa on vastaani tullut ja mennyt erilaisia kasvatukseen, ohjaukseen ja johtamiseen liittyviä ilmiöitä, villityksiä ja jopa muodillisia oikkuja. Ismejä, joiden nimeen, etunenässä innovatiiviset yritysjohtajat, myöhemmin oppilaitosjohtajat ja kuntapäättäjät vannovat. Kyyninen, myönnetään, asenteeni tämän päivän villitykseen eli erilaisiin coaching-tekniikoihin ja valmentavaan työotteeseen sekä valmentavaan esimiestyöhön on pinnalla. Tuskaistakin.

Tammikuussa Jyväskylässä Allianssi ry järjestää  Nuori2013-tapahtuman, jossa 50 HUMAK-opiskelijaa saa oppia käytännössä tapahtumatuottamista, markkinointia, viestintää, nuoriso- ja järjestötyötä, monikulttuurisuutta, syrjäytymisen ehkäisyä – kuunnellen, tehden ja arvioiden. Kuvan tunneli johdattaa Nuori2013-tapahtuman vieraat ja tekijät Jyväskylän matkakeskuksesta Jyväskylän Paviljonkiin.

Pääsin mukaan työnantajani järjestämään koulutukseen. Onneksiko? Yritän ponnistaa puhtaalta pöydältä HUMAKin Valmentajakoulutuksessa. Ennakkoasenteeni on nyt tiedossa ja se on, mikä on. Asenteeseeni liittyy niin keskeisesti oma eletty elämä, syntynyt historia. Yllättävää – ehkäpä ei kuitenkaan. Entisenä urheilijana (tosin taso vain paikallinen tai korkeintaan piirikunnallinen), ja osin vielä nykyisenäkin urheilijana (lentopalloa naisten alimmalla sarjatasolla) ja lentopallovalmentajana olen vannonut (ja toistaiseksi vannon) perinteiseen valmennukseen. Ja työelämässä perinteiseen dialogiseen ohjaukseen. En osaa niitä yhdistää. En käsitteinä, en myöskään käytäntönä. Mielessäni ne ovat kaksi toisiaan työntävää, jopa vastakkaista voimaa. Lyhyt perustelu: Minulle meidän naisten lentopallovalmentaja Mikael Paahto (HUMAK-opiskelija muuten) on johtaja, joka sanoo ja päättää ja me naiset tehdään sen mukaan. Valmentaja on Johtaja isolla jiillä, jolta ei turhia kysellä ja jonka päätöksiä ei kyseenalaisteta.

…joka kumpusi vanhoista kokemuksista…

Kahdeksan tuntia opettajuutta ja ohjausta omassa ammattikorkeakoulussa. Humanistisella, toista ihmistä kunnioittavalla ja hänen ainutlaatuisuutta korostavalla sekä yksilön vapauttakin korostavalla asenteella. Sivistyksen, myös sydämensivistyksen kunnioitusta. Kotiin, voileipä, lepoa 10 minuuttia ja siitä suoraan valmentamaan varhaisteinejä, joista osa jo hyvinkin puberteetin vallassa. Fyysisen, mutta myös henkisen kasvun tuska on aistittavissa. Humanistiselle ihmiskäsitykselle ja tässä kohtaan oppimiskäsitykselle tunnusomainen oppilaan ja opettajan keskinäinen ja aktiivinen vuorovaikutus toimii, painopiste valmennuksessa on pelaajan kasvussa ja itsensä toteuttamisessa. Sisäinen motivaatio voi välillä olla isän tai äidin tahto, taito itse asettaa tavoitteet ovat vielä vähäiset. Valmentajana ja erityisesti teknisesti haastavan lentopallon valmentajana behavioristinen oppimisteoria tulee vastaan. Valmentajana näytän mallin ja pelaaja voi toistaa liikettä kunnes hän ja erityisesti hänen kehonsa ja mielensä muistavat sen. Humanistiseen oppimiskäsitykseen kuuluva opettajan, tässä tapauksessa valmentajan rooli ohjaajana, valmentajana ja fasilitaattori ontuu. Pelaajien iästä ja kokemustausta, ehkäpä motivaatiostakin ja jostain muustakin, mitä en osaa tulkita, johtuva taidottomuus itseohjautuvuuteen tulee vastaan. Pyydän: venytelkää. Vastaus: naurua, kikatusta ja hilpeää seurustelua. Jokunen venyttelyliike, mutta eniten lämpenee valmentajan mieli. Mieleen tulee vanha viisaus: Hyvä valmentaja pitää kuria ja kuuntelee. Nyt en enää kuuntele. Nyt pidän kuria. Jo 4½ vuotta lentopalloilevien, keskimäärin 12-vuotiaiden tyttöjen valmentajana arki on joskus muuta(kin) kuin kuuntelua.

ja jossa dialogisuus oli vielä harhaa.

Vapaaehtoistyö voi olla toista kuin palkkatyö. Opettajuus HUMAKissa on antanut useita mahtavia oppimiskokemuksia tilanteista ja prosesseista, joissa on saanut yhdessä ohjattavan kanssa oppia. Niin asiasta itsestään, kuin siitä prosessista, jossa asiaa, substanssia, on viety eteenpäin. Onpa kyseessä ollut oppariohjaus, suuntautumisen projektin ohjaus tai harjoittelun ohjaus, keskiöön nousee taito kuunnella. Vuorovaikutuksellisesti ihanteellinen tilanne mahdollistaa toisen kuuntelun, yhdessä ajatusten tutkimuksen ja luvan ajatella luovasti ääneen. Kysyä ja kyseenalaistaa. Päämäärä tai sen saavuttaminen ei ole keskiössä, vaan itse oppimisen matka. Seuraavaksi työssäni saan olla mukana ainakin kahdessa matkassa.

Konkreettisia ryhmäohjauksen koekenttiä…

Tammikuussa yhdessä 50 HUMAK-oppijan kanssa teemme Nuori2013-tapahtumaa Jyväskylän Paviljonkiin. Dialoginen ohjaus ja dialoginen oppiminen ovat tavoitteenamme. Opimme toisiltamme, allianssilaisita, kaikilta tekijöiltä ja toimijoilta. Olemme silmä tarkkana ja korvat auki. Toivon, että meillä on yhdessä aikaa tehdä prosessiamme. Toivon, että meillä on aikaa antaa ja ottaa vastaan huomiota. Toisen kunnioitus ja arvostus ovat myös toivottavasti humanistisen ihmiskäsityksen ja oppimiskäsityksenkin kautta sisäistettynä. Näitä samoja asioita toivon kokevani myös HUMAKin toisessa matkassa, jossa yhdessä vahvistamme korkeakoulumme markkinointia ja viestintää. Niin sisäistä kuin ulkoistakin. Ulkoisessa viestinnässä keskiössä on uusien opiskelijoiden rekrytointi ja heidän sitouttaminen uuteen oppilaitokseensa. Näitä matkoja, prosesseja, yritän peilata valmentajakoulutuksessa. Hyviä ryhmäohjauksen käytäntöjä niistä ei vielä ole, sillä työ on vasta alkanut, mutta tahto yrittää on olemassa. Ja yhdessä tekeminen keskiössä.

Teksti ja kuva: Maarit Honkonen-Seppälä, lentopallovalmentaja ja -valmennettava sekä valmentajankoulutettava

Yhteisöpedagogi (AMK) Marjo Keskinen: yhteisöstä apua yksilön kriiseihin

Pysähdyn miettimään mikä minut sai hakeutumaan yhteisöpedagogiopintoihin; voin todeta, että halusin päästä alalle, jossa pääsen vaikuttamaan laaja-alaisesti ihmisten hyvinvointiin.

Ennen koulutukseen hakeutumista mietin, mikä voisi olla sellainen koulutus, joka vastaisi odotuksiini tulevaisuuden työstä. Huomasin, että yhteisöpedagogiopinnoissa korostuu yhteisöllisyyden merkitys ja miten esimerkiksi yhteisö voi auttaa yhteisön jäseniä. Se, miten haluan olla vaikuttamassa ihmisten hyvinvointiin on pääasiassa ehkäisevää työotetta, mikä korostuu tässä koulutusohjelmassa. Tulevaisuudessa toivon, että ehkäisevän työn määrä kasvaa ja korjaavan työn tarve vähenee, jotta hyvinvointi olisi meidän jokaisen ulottuvilla.

Koen saaneeni paljon innovatiivisia ajatuksia ammattialallemme. Humanistinen ammattikorkeakoulu on kansalaistoiminnan ja nuorisoalan koulutuksen edelläkävijä. Koulutuksessa käytetään uusimpia työmenetelmiä ja -välineitä opiskelun toteutuksessa. Näitä keinoja voin hyvin soveltaa myös työelämässä.

Koulutuksen perustana on työelämälähtöinen oppimistapa, mikä tukee valmiuksia siirtyä työelämään. Koulutus on tarjonnut useita mahdollisuuksia toimia erilaisissa työelämän ympäristöissä erilaisten projektien ja harjoitteluiden myötä. Työelämästä on kuitenkin vielä paljon opittavaa ja sen opin saan koulutuksen jälkeen. Nyt kuljen kohti tätä tavoitetta, jotta minusta kehittyisi oman alani ammattilainen!

Marjo Keskinen
Työskentelee tällä hetkellä Nuorten tieto- ja neuvontapalveluhankkeen koordinaattori

Yhteisöni on koko maapallo

Afrikan lapsia mahat pullollaan, tuskaansa itkeviä äitejä,juoksemista, apaattisuutta, anovia katseita. Olenhan minä näitä videoita ennenkin nähnyt, yhteenlaskettuna varmasti kymmeniä. Nälkää, kurjuutta, avunpyyntöjä. Kyyneleet pyrkivät silmiini katsellessani noita ihmispoloja. Taas.

On kaunis syksyinen päivä ja SPR:n edustaja pyytää valoja takaisin päälle. Räpyttelemme silmiämme ja minä yritän vaivihkaa kuivata kyyneleeni. Totumme valoon ympärillämme, ja nälänhätä, sodat ja pakolaisleirit tuntuvat taas kaukaiselta painajaiselta. Painajaiselta, josta on mukava herätä ja muistaa, että itse minun ei tarvitse olla sellaisten kärsimysten keskellä. Tunti jatkuu, ja pian vilkuilenkin jo kelloa seinällä. Olisiko jo tauon paikka?

Muutoksen aika

Päivän mittaan huomaan kuitenkin ajattelevani tuota videota enemmän ja enemmän. Ne katseet, laihat kädet ja jalat. Epätoivoiset kasvot. Mikä minua vaivaa? Eikö riitä, että tällaisia videoita katsellessa vähän itkee ja tuntee myötätuntoa? Eikö riitä, että ymmärtää olla kiitollinen omasta tilanteestaan? Eikö riitä, että silloin tällöin (kun on vähän enemmän rahaa) ostaa Reilun Kaupan vihreää teetä, eikä sitä toista? Ei, se ei riitä enää.

Tulen kotiin ja yritän keskittyä muuhun. Siivoan vaatekaappini, käyn vähän Internetissä ja laitan ruokaa. Ajatukset jauhavat samaa rataa. Katson ympärilleni ja inhoan kaikkea mitä näen. Ikeasta ostettuja kalusteita, vaatekasoja, jotka huutavat H&M. Kaikki tietysti lapsityövoimalla tuotettuja. Reilua kauppaa ei jääkaapissa näy. Ainoastaan se yksi säälittävä vihreä tee- paketti mikron vieressä saa mieleni rauhoittumaan vähäsen. Tuijotan tuota mustaa merkkiä ja vakuutan itselleni, että olen hyvä ihminen. Mutta se riittää vain hetkeksi.

On minussa aina elänyt pieni maailmanparantaja. Usein nämä parannukset ovat kuitenkin jääneet vain huulille ja pitäisi - puheiksi. Olenhan minä itkenyt ja rukoillutkin näiden raukkojen puolesta, useastikin. Eikö se kerro ihmisestä jotain? Mutta hetkellisesti koettu tuska on unohtunut ja elämä jatkunut. Eipä ole tullut tehtyä kauheasti mitään konkreettista. Olisiko nyt muutoksen aika?

Päässäni surraa koko ajan samat ajatukset. "Tee jotain!", huutaa mieli. Vai onko se sydän, en tiedä. Mieheni tulee kotiin ja lähdemme lenkille. Julistan manifestini hänelle. Meidän taloon ostetaan tästedes vain Reilua Kauppaa. En osta vaatteita kuin tarpeeseen, ja nekin kirpparilta. Tahdon lahjoittaa kuukausittain rahaa hyväntekeväisyystyöhön ja tehdä itsekin vapaaehtoistyötä. Käytän vain TOMSin kenkiä, koska ostaessani kenkäparin, samanlainen pari lahjoitetaan Etelä-Amerikan köyhälle, paljasjalkaiselle lapselle. Vakaat aikomukset toisensa perään purkautuvat ilmoille sellaisella mahdilla, että itsekin hämmästyn. Ääneen lausuttuina ne antavat energiaa, ja olen valmis ryhtymään toimintaan. Mieheni miettii hetken ja sanoo sitten: "Mutta eihän TOMS valmista talvikenkiä, mä en anna sun kyllä kävellä millään kangaskengillä kun tulee pakkaset".

Kenialainen poika Ayubu

Tänä syksynä aloitin yhteisöpedagogin opinnot ja tuntuu, kuin silmäni olisivat jollain tavalla avautuneet. Olen tiedostanut sen, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja minulla on oikeus, jopa velvollisuus puuttua vääryyksiin. Olen oppinut näkemään itsessäni voimaa muutokseen. Ja uskon, että en ole nähnyt kuin vasta pienen osan. Tulevana yhteisöpedagogina ja ennen kaikkea ihmisenä, minun on kannettava vastuuni yhteisöstä. Ja miksei yhteisö voisi käsittää jopa koko maapalloa? Kyllä, minulle koko maailma on työkenttäni.

Puolentoista viikon päästä tästä myllerrysten päivästä postiluukusta tipahtaa kirje. Pian pitelen käsissäni kuvaa 7-vuotiaasta Ayubusta. Ayubu on oikein suloinen, vähän kieroon katsova kenialainen poika. Hänen isänsä ei pysty maksamaan jokaisen perheen viiden lapsen koulumaksuja, varsinkaan Ayubun, joka tarvitsee erityiskoulun lievän henkisen vammansa takia. Katson tuota kuvaa, ja itken ilosta. Tuolle pienelle pojalle minä saan olla se, joka muuttaa lapsen koko maailman. Lahjoitan kuukaudessa 25 euroa, ja se riittää kattamaan Ayubun koulunkäyntikulut ja auttaa myös hänen perhettään taloudellisesti. Kiinnitän kuvan I heart London- magneetilla jääkaapin oveen ja tunnen, kuinka osa sydämestäni rauhoittuu. Pienin askelin, pienin teoin kohti parempaa maailmaa.


Kirjoittaja Josefiia Oksanen opiskelee ensimmäistä vuotta yhteisöpedagogiksi HUMAKin Nurmijärven kampuksella.