Olipa kerran nuori nainen, joka kirjoitti ylioppilaaksi. Hänen suunnitelmansa tulevaisuuden varalle olivat hyvin hatarat eikä hän ollut lainkaan varma, mikä hänestä tulee isona. Vaihtoehtoja oli monia ja muutaman vuoden ajan hän mietiskeli useampaa niistä todeten, ettei omaa alaa ollut vielä löytynyt. Hän päätyi ammatinvalintapsykologin vastaanotolle. Astuessaan tuohon toimistoon, ei hänellä ollut vielä hiventäkään tietoa siitä, että hänen elämänsä tulisi mullistumaan. Hän tutustui tuolla oppilaitokseen nimeltä Humanistinen ammattikorkeakoulu.
Kiinnostus heräsi, mutta nuori nainen halusi aloittaa uuden alavalintansa varoen. Hän päätyi avoimeen HUMAKiin kokeilemaan tuntuisiko kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma omalta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tämä tunne valtasi hänet ja hän teki päätöksen hakea seuraavassa yhteishaussa oppilaitoksen Äänekosken kampukselle. Matka oli alkamassa.
Pääsykokeiden lomassa nainen epäröi hieman pohtiessaan kampuksen sijaintia. Välimatkaa kotiin, Jyväskylään, oli jonkun verran. Kampus oli kuitenkin kaunis ja puoleensavetävä. Ihmiset, joita hän tapasi pääsykokeissa, olivat avoimia, iloisia ja helposti lähestyttäviä. Hän päätti, että jos kutsu kouluun tulee, ovat paikka ja uudet ihmiset tuon välimatkan arvoisia.
Ja niin kävi kuin kävikin, että tämä nuori nainen sai paikan tuosta unelmiensa koulusta. Jännityksessä hän odotti lukuvuoden ensimmäistä päivää, jolloin hän tapaisi luokkatoverinsa. Kun päivä vihdoin koitti, oli hän valmis tulevaan. Polvet tutisten ja ääni väristen hän esitteli itsensä muille. Vastaukseksi tuli hymyjä. Ei huvittuneita, vaan ystävällisiä sekä hyväksyviä hymyjä. Hän oli haltioissaan.
Pitkin ensimmäistä lukuvuottaan Humanistisessa ammattikorkeakoulussa vahvistui naisen ajatukset tulevasta loppuelämästään koulunsa oppien noudattajana. Hän oli löytänyt koulun, jossa ihmiset nähtiin yksilöinä. Hänestä oli upeaa päästä suorittamaan tutkinto itselleen parhaimmalla tavalla. Harjoittelumahdollisuudet ja monipuolinen kurssitarjonta toivat mukavasti vaihtelua. Ihanat uudet ystävät ja tulevat kollegat sekä valloittavat, persoonalliset lehtorit alkoivat viitoittaa hänen tietään yhteisöpedagogiksi.
Nuori nainen on nyt tyytyväinen päätökseensä. Hän on löytänyt uljaan ritarinsa, joka pelasti hänet epätietoisuudelta. Hän on valmis opiskelemaan ahkerasti, jotta voisi elää onnellisena yhteisöpedagogina elämänsä loppuun asti.
Kirjoittaja Anu-Maarit Sikiö opiskelee ensimmäistä vuotta yhteisöpedagogiksi Äänekosken kampuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti