Perjantai-illan kiksejä

Noin kerran kuukaudessa perjantaisin saan tehdä sitä, joka aina vaan saa meikäläisessä aikaan sairaan isoja hyvän olon kiksejä. Kiksit tarkoittavat kohdallani hurjasti energiaa, intoa, oivalluksia, arvostusta, ihailua, uusia näkökulmia ja tulevaisuuden näkyjä. Ei haittaa vaikka takana on jo kahdeksantuntinen työpäivä nuorisotyöalan kehittämisen parissa. Ei yhtään! Tarvitsen näitä fiiliksiä ihmisenä ja työssäni, joita saan nuorten kanssa kohtaamisissa ja keskusteluissa.

Tuohon kuukautiseen perjantai-iltaani usein kuuluu lähes huutonaurua muistuttavia ilokohtauksia, suuria tunteita (minulla ja nuorilla), sopivasti mäkättämistä (mäkä-mäkä… kuten tilan säännöissä lukee) ja ”syvällistä” elämän pohdiskelua muiden vapaaehtoisten ohjaajien ja ammattilaisten kanssa. Minä olen illassa yksi tukeva ja turvallinen aikuinen, joka antaa aikaansa nuorille. Olen nuoruuden veteraani, joka on mukana vapaaehtoisena Walkers-kahvilatoiminnassa. Tiedän mistä puhun, kun omasta nuoruudesta ja rippikoulustani on jo lähemmäs parikymmentä vuotta. Viimeksi ristiseiskan pelaamisen yhteydessä totesin, että en ole pelannut kyseistä korttipeliä sitten rippikoulun. Purin saman tien itseäni huuleen ja ajattelin, ”nyt jäi fossiili kiinni ja turha yrittää olla enää jutuissa mukana.” Nuoren kysymys kuuluikin heti perään, ”minkä ikäinen sä oikein olet?!” Eipä kuitenkaan ikätunnustukseni säikähdyksestäni huolimatta haitannut keskustelujamme. Sujuvasti siirryimme keskusteluun lävistyksistä ja siitä kännyköihin, musiikkimakuun ja S-keikkoihin, dataamiseen ja keskustelijan poikaystävään.

Hengissä on selvitty oma nuoruus, jonka myötä omaan näkyjä ja keinoja, joita nuorille antamalla ajallani jaan. En voi vapaaehtoisena ollessa täysin ohittaa alan ammatillisuuttani. Läsnäolo ja tasavertainen kohtaaminen sekä aito kiinnostus nuoreen tekevät hyvän ja rennon tyypin, joka saa aikaan myös nuorten arvostamaa kuria. Kasvattaminen, sitähän se on, ja kohdallani se on ammatillisuuteni johdosta tiedostettua toimintaa. Edellä mainituista elementeistä rakentuu onnistunut kohtaaminen nuorten kanssa.

Ensimmäisellä kerralla astuessani sisään kahvillaan en tietenkään ollut vielä kovin vahvoilla. Olin uusi ja vieras aikuinen nuorille. Eikä mitään hajua, millainen porukka (=yhteisö) minua oli vastassa. Pölähtäessäni sisään kahvilan ovesta olivat nuoret tuumanneet toiselle heille tutulle vapaaehtoiselle, että ”kukas se tuo luulee olevansa…”. Parkkeerattuani toisen vapaaehtoisen viereen pingispöydän reunalle olin kuitenkin nopeasti jutun syrjässä kiinni nuorten kanssa. Jo ensimmäisenä iltana nuoret pelastivat minut vessasta jumiutuneen lukon armoilta, ”nostapa”-katseeni ymmärrettiin kun Uno-kortit lensivät lattialle, ja kun mehupurkki ei osunutkaan roskiin. Nyt pari kertaa oltuani samaiset epäilevät nuoret kysyvät, ”koska sä tuutkaan sitten seuraavan kerran?” ja varoittavat, että ovat ehkä silloin erinäköisiä kampaajan jäljiltä. En ehkä tunnistaisi heitä. Kyllä minä tunnen ja muistan heidät. Odotan jo seuraavaa kohtaamistamme.

Kirjoittaja Marjo Kolehmainen on HUMAKin projektipäällikkö, joka toimii vapaaehtoisena jyväskyläläisessä Walkers-kahvilassa.