Nuorisotyö tuli jo kouluun

Mitä koulussa pitäisi muuttaa?  Kouluun pääsy sallittu, vastaa Petri Paju.
 ”Kouluun pääsy kielletty, hälyt päällä” räpsähtää samantein screenille. Lause on kirjoitettu capslockit päällä aaneloselle, joka on teipattu Härkälän koulun seinälle. Härkälä on siis kuvitteellinen nimi Etelä-Suomessa sijaitsevalle koululle, jossa Petri ja tutkijakollegansa Tommi Hoikkala viettivät vuoden. Heillä oli tavoitteena ottaa selvää, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Niinpä he pestautuivat ysiluokkalaisiksi ysiluokkalaisten sekaan kokonaiseksi kouluvuodeksi.

http://www.gaudeamus.fi/apinapulpetissa/

Voisiko koulun ovet olla illalla auki? Voisiko se toimia alueen yhteisenä kokoontumispaikkana? Miksi yhteisöllisyydestä pitää puhua sen sijaan että toimittaisiin yhteisöllisesti? Mihin ne kaveri- ja toverisuhteet ja niiden merkitys oikein jäi, kun siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskouluun? Tällaisia kysymyksiä on ilmassa kun istun Vanhalla ylioppilastalolla Apina pulpetissa – kirjan julkistamistilaisuudessa. Hoikkala ja Paju kertovat kirjansa synnyttämistä kysymyksistä ja vastaavat niihin mihin pystyvät. 

-         Mutta hei Petri, meniskö tää läpi; Karhun punaiset lenkkarit, huppari ja Ray Banin lasit. Voisko näillä mennä ysille? Petri arvioi Tommin päästä varpaisiin ja toteaa, että pienellä säädöllä kyllä ja tarkoittanee Helsingin nuorisoasiainkeskuksen logoa Tommin hupparissa. Kumpikin on sonnustautunut asiallisesti huppariin ja se jos mikä on yläkoulun uniformu.

Voiko olla mahdollista, että kuudennen luokan jälkeen siirrytään systeemiin, jossa aineenopettajat käyvät tarjoilemassa oman opetuksensa ja siirtyvät seuraavalla tunnilla seuraavan ryhmän pariin? Mihin katoaa kaikki se sosiaalinen tieto, mikä luokanopettajilla vielä alakoulussa on ryhmästä? 

Tarvittiin kaksi sosiologisetää, jotka lähtivät vuodeksi ysille, jotta saatiin tieto nuorten ryhmän ja yhteisön merkityksestä. Hoikkala muistuttaa Koskenniemen viisaudesta, missä toverisuhteilla on suuri vaikutus myös oppimiseen. Tällainen tuntuu unohtuneen peruskoulussa. Jos tarvitaan ryhmäyttämistä, huudetaan apuun nuorisotyöntekijät. 

Hyvä että huutavat, ajattelen. Mutta olisiko kouluissa suurempikin nuorisotyöntekijöiden mentävä aukko? Sosiaaliset taidot, ryhmässä toimiminen, vertaissuhteet eivät ole itsestäänselvyys, mikä imeytyy ihmiseen suotuisissa olosuhteissa (kuten kouluissa?!), vaan tarvitaan aikaa, läsnäoloa, kohtaamisia, juttelua, kuulemista, ihmettelyä, sanoja, tunteita, puhetta… Tiedon kielen rinnalle tarvitaan taidon kieltä. Pisatutkimukset ovat osoittaneet, että älyä löytyy. Tarvitaan vielä pieni korjausliike, että löydetään koulutyöhön innostus, hauskuus ja yhdessä tekemisen riemu. Sosiaalisesti taitavat nuoret – missä on koulu, josta heitä valmistuu? Olisiko nuorisotyöntekijöiden käärittävä hihat? 

Hei yhteisöpedagogi, se on kouluunmenon paikka. 

 

Johanna Kuivakangas
Kirjoittaja on nuorisotyön yliopettaja Jyväskylän TKI-keskus Akselista

Elämää tyhjiin huoneisiin – asunnonvaltaajat demokratiaa puolustamassa!

Työväenliikkeen tyttärenä tunnen joskus kaipausta menneeseen. Koen joka päivä olevani etuoikeutettu; saan riittävää palkkaa kokopäivätyöstä, poikani terapia ja erityisopetus ovat minulle maksuttomia, opiskelen vielä aikuisenakin ammattikorkeakoulututkintoa maksamatta lukukausimaksuja ja sairastumisen uhatessa tunnen turvaverkon häämöttävän jossain allani. Minua ja perhettäni ei uhkaa nälkä tai viranomaisten mielivalta.

Elämä tuntuu joskus verraten lokoisalta ja tunnen syvää kiitollisuutta esiäitejäni ja –isiäni kohtaan, jotka ovat minulle tämän arjen rakentaneet.

Työpaikkani luottamusmiehenä saan toki olla valvomassa työkavereideni oikeuksia, mutta toistaiseksi suurimmat pulmat ovat liittyneet työehtosopimuksen vaihtoon. Hui, miten pelottavaa! 

Nostalgian kaipuu saa minut palaamaan sadan vuoden taakse ja muistelemaan työväenliikkeen alkuaikoja. Vuoden 1905 suurlakon aikaan arki näytti aivan toisenlaiselta ja työväenaate oli nousussa. Yhteiskunnallinen liikehdintä oli saanut alkunsa raittius- ja suomalaisuusliikkeestä, mutta ajan hengen mukaisesti muutosvoimat kanavoituivat työväenliikkeeseen, jonka jäsenmäärä nousi räjähdysmäisesti. Teollistuminen ja rakennemuutos haastoivat kansalaiset puolustamaan laajenevan työväestön etuja ja tavoitteet liittyivät oikeudenmukaiseen ja ennalta arvattavaan työelämään. Tulevat vuosikymmenet taisteltiin ihmisarvoisen arjen puolesta – menestyksekkäästi.

1980-luvulle tultaessa vuosilomat, sairasloma-ajan palkka ja äitiysloma olivat jo osa työelämän pysyviä rakenteita. Työväenliike ei ollut enää muutosvoima vaan osa valtarakenteita. Sosiaalidemokraattiset ihanteet olivat kulkeneet pitkän matkan Rosa Luxemburgin jälkeen. Ammattiyhdistysliike kasvatti valtaansa ja omaisuuttaan, arkikieleen tuli käsite saavutetuista eduista. Niistä, joista ei luovuttu.

Nuoruusvuosieni muutokseen tähtäävä yhteiskunnallinen kihinä liittyi Koijärveltä alkaneeseen luonnonsuojeluliikkeeseen ja vihreiden (meistä ei tule ikinä puolue…) miesten ja naisten maailmapelastusoperaatioihin. Olin vähän liian nuori ja aivan liian urbaani. Periaatteessa kyllä liito-oravat tuntuivat söpöiltä, mutta olisi ollut liian vaivalloista lähteä keskelle korpea puolustamaan niitä tiehankkeita vastaan. Kun sinne ei edes pääse ratikalla.

Kansainvälisen mallin mukaan nuorison urbaani muutosvoima kanavoitui talojen valtaamiseen. Ympäri Suomea musiikinharrastajat valtasivat itselleen kokoontumispaikkoja tyhjillään olevista kiinteistöistä. Niissä rokattiin, perustettiin lehtiä ja paikallisradioita ja ennen kaikkea tavattiin samanhenkisiä ihmisiä. Sukupolveni kaljanhuuruinen aamuyön uni oli Lepakolla kevyttä ja kollektiivista. Talonvaltaajien ensimmäinen sukupolvi tunsi jättävänsä jäljen maailmaan, anarkistisen ja arvaamattoman. Pikku hiljaa kasvoimme aikuisiksi, pitihän sitä nyt opiskella ja hankkia työpaikka kun lapsiakin oli tulossa. Levottomuudesta ja hauskanpidosta syntyneet ryhmittymät rekisteröityivät yhdistyksiksi ja alkoivat saada rahoitusta veronmaksajien kirstusta. Hiukset harvenivat ja työurien suunta oli ylöspäin.

Populäärit sukupolvitutkijat antoivat kummallisia X, Y tai Å- epiteettejä, mutta nuoriso oli jo sisäistänyt tyhjien tilojen valtaamisen ideologian. Säännöllisin väliajoin kuulimme talonvaltaajien ja poliisien tai kiinteistöviraston yhteenotoista. Väkivaltaisilta konflikteilta kyllä vältyttiin, mutta talonvaltaajien kyky organisoida lyhyessä ajassa tiloihin yhteisöllistä toimintaa konsensukseen pyrkimällä muistutti kansalaisia demokratian ihanteista.

Keskiluokkaisena ja keski-ikäisenä järjestötoimijana ymmärsin nuorten aktivismin arvon kun Vapaa liikkuvuus- järjestön toimijoita tuli viime syksynä mukaan asunnottomien yön kansalaisliikkeen kokoukseen. He halusivat muistuttaa Hakaniemen torin tapahtumassa romanikerjäläisten asunnottomuudesta ja vaikeasta tilanteesta Euroopassa. Kokoustilaan laskeutui vaivautunut hiljaisuus, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä…

Titta Niemonen

Yhteisöpedagogi

Blogikirjoitus kesä 2013

Kehittäkää itseänne näkemisen taidossa!

Sosiaalialan belgialaisvieraat Äänekoskella

Humakin Äänekosken kampuksen Yhteisöviestinnän ja mediakasvatuksen orientaation opiskelijat saivat viettää päivän belgialaisten Maurits Wysmansin ja Geert Boutsenin seurassa, jotka tulivat houkuttelemaan opiskelijoita vaihtoon Leuveniin. Katholieke Hogeschool Leuvenin (Leuven University College) sosiaalityön laitoksen/yksikön (Department of Social Work) päällikkö Maurits Wysmans ja lehtori Geert Boutsen (social cultural work) kertoivat opiskelijoille sekä oppilaitoksestaan että nuorisotyöstä Belgiassa. Vieraat olivat Flandersista eli hollanninkieliseltä alueelta.

Belgialaisvieraat Geert Boutsen ja Maurits Wysmans keskisuomalaisessa järvimaisemassa
Humakin TKI -päällikön, Esa Ylikosken kanssa. (kuva: Hanna-Kaisa Hokkanen)

Viimeinen normaali lapsi

Aamupäivän teema oli ‘The Last Normal Child’. Maurits Wysmans herätteli kuulijoitaan luvuin ja tapausesimerkein. Lasten ja nuorten pahan olon turruttaminen lääkityksellä ja moninaisten sosiaalisiin suhteisiin liittyvien haasteiden perusteleminen erilaisin diagnoosein vaikuttaisi olevan Belgiassa vahvistumaan päin. Kun lääkäri löytää avuksi lääkkeet, vanhemmat saavat vapautuksen vian löytyessä jostain muualta kuin epäonnistuneesta kasvatustyöstä. Wysmans muistutti, että lapsi tai nuori maksaa diagnoosista kovan hinnan; hän saa leimalapun loppuiäkseen.

Näkökyvyn kehittäminen

Yksinkertaisen testin avulla Wysmans osoitti, että ihminen näkee useimmiten sen, mitä hän etsii. Näemme sen, mitä uskomme näkevämme. ‘Jos olisin vasara, näkisin vain nauloja’, totesi Wysmans. Laskiessamme koripalloilevan ryhmän pallon pompottelun lukumäärää meiltä jää pelaajien seassa kuukävelevä karhu havaitsematta. Wysmans muistutti, että lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten ja ammattilaisten kannattaa kehittää itseään näkemisen taidossa. Monasti oikea lähestymistapa voi olla se, että mietitään, miten kaikki parhaimmillaan sujuu eli pysähdytään hyvien kokemusten äärelle ja pohditaan, mitä erityistä oli viestinnässä ja yhdessäolossa silloin, kun kaikki sujui mukavasti ja miellyttävästi.

Nuorisotyötä ja nuorisopolitiikkaa

Geert Boutsen korosti, että Belgiassa suurin osa nuorisotyöstä toteutetaan vapaaehtoisvoimin. Lakiuudistuksen jälkeen nuoruus kestää Belgiassa 30 -vuotiaaksi, eli vain vuoden verran pidempään kuin Suomessa. Kirkko oli vahvasti mukana 1920 -luvun alussa, kun nuorisotyötä alettiin tehdä järjestövetoisesti. Nyt suuntaus on lähes päinvastainen; kirkko ja seurakunnat pyrkivät siirtämään muille toimijoille vastuutaan ja osuuttaan nuorisotyössä. 

Myös Belgiassa tehdään nuorisopoliittinen ohjelma, jonka voimassaoloaikana kerätään tietoa nuorten arjesta ja seurataan ohjelman toteuttamista.  Tavoite on olla osa ’demokraattista, avointa ja suvaitsevaista yhteiskuntaa’ ja tarjota ’samat mahdollisuudet kaikille’. Boutsen kiteytti: ’Tuemme nuoria ihmisiä ja kannustamme heitä osallistumaan, annamme heille äänen, jotta he voisivat kertoa poliitikoille, mitä nuoret todella haluavat tai tarvitsevat.’

Lisätietoja:
http://www.kuleuven.be/english/

Siru Kovala
Kirjoittaja on Humakin Äänekosken kampuksen lehtori

Brunchilla Kuustosen kanssa

Kun työpöydälleni ilmestyi kutsu DreamBrunchille Helsingin Taidehalliin, mietin, onko tämä joku vitsi. Vai onko tieto tästä hattarapäästä, hiuskuontalostani – minne pikkulinnut voivat hyvin tehdä pesiään näin keväällä – kiirinyt pääkaupunkiin saakka. Otin kutsun täydestä ja tälläydyin paikalle.

Taidehallin ovi on kutsuvasti auki ja sisään suihkii tärkeän näköistä porukkaa. Pienten pöytien ääreen on koottu kokonainen herkkumeri ja kutsuvieraat seisoskelevat pöytien ääressä. Iloinen puheensorina täyttää korkean tilan.

Päivän teemana on Veikkauksen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus suomalaisten haaveista. Mistä suomalaiset haaveilevat ja mitä haaveilu ihmisille tarkoittaa. Pilvilinnoja ja hörhöilyä; nyt istun oikeassa seurassa! Saku Tuominen, Anssi Tuulenkylä, Maija-Riitta Ollila ja Mikko Kuustonen muodostavat paneelin, missä haaveilu saa todelliset mittasuhteet. Vaikka 72% suomalaisista haaveilee, vain 12% kertoo haaveensa ääneen.

Aamupäivän aikana alkaa piirtyä suomalainen haaveilun profiili: varaudumme siihen, ettemme vain epäonnistu. Miten tässä voisi mistään haaveilla, kun kaikki on niin vaikeaa. Miten voisi tehdä toisin tai uudella tavalla, jos ei ole olemassa arviointityökalua siihen. Kun pitää keksiä työstä energisoivia elementtejä, työyhteisöt hiljenevät, edes toimelias sparraaja ei onnistu virittämään puolessa tunnissa yhteisöä innostuksen valtaan. Kun etsitään liikuntahallille inspiroivaa nimiehdotusta, nimeksi tulee lopulta Liikuntahalli. Suomalaisesta kansantanssista puuttuvat soolo-osuudet. Kun muualla ravintolat ovat restaurantteja, missä siis sana rest, lepo, niin Suomessa sana johdetaan ravinnosta. Ja lopulta, hyvänkin haaveen voi palauttaa lähtöruutuun, siis nujertaa, kysymällä: onko tämä nyt realistista?

Vastapainoksi panelistit laukovat kilvan lauseita, joita kirjoitan muistikirjaani: Jos haluaa olla pidetty, ei uskalla epäonnistua. Ei ole epäonnistumisia, on vain kokeiluja. Ja jos kokeilee riittävän paljon, joskus on myös todennäköisesti onnistuttava. Suunnitelmallisen kehittämisen paradigmasta voisimmekin siirtyä kokeilevaan paradigmaan.  Haaveilun ja arjen välinen kuilu on rohkeuden mittainen.

Lopuksi Mikko Kuustonen kertoo, että hän eli lapsuutensa kaivostyöläisperheessä, missä oli viisi lasta. Ei levysoitinta. Kun hän kertoi haaveilevansa laulamisesta, hänen isänsä, sodan käynyt mies, ei kysynyt onko se realistista, vaan hitsasi noin 160 kiloa painavan mikkitelineen.

Humak on siirtymässä kesän jälkeen uuteen aikakauteen. Ihmisen suurin haave on yhteisö. Haaveistaan ja unelmistaan kiinni pitävä, niitä ruokkiva ja yhdessä toteuttava yhteisö – siinäpä vasta haavetta! Unelmien kesää kaikille!

Johanna Kuivakangas

Kirjoittaja on TKI Humak Akselissa toimiva lehtori

Touhukas vieras Virosta

Niin niin, mutta mitä mieltä sinä olet? Hän nojaa kyynärpäätään pöytään ja napittaa silmiin opiskelijaa. Mitä olet mieltä, what’s your opion, tämän kysymyksen saivat opiskelijat kuulla monta kertaa maanantaina iltapäivällä. 

Olimme saaneet Urmo Reitavin kylään Jyväskylään tutustumaan yhteisöpedagogien tulevaan kampukseen. Kulttuurituottajilla oli taide aiheena, ja Urmo toi mukanaan tuulahduksen nuorten taidekäsityksistä ja kulttuurista Virossa. Opetustyylinä on selkeästi dialogi. Kysymyksiä ei kysytä vain kysymisen vuoksi, vaan ajatuksena on aito keskustelu, oman ajattelun kehittäminen yhdessä muiden kanssa. 

Urmo on nuorisotyön lehtori Tarton yliopistossa (Viljandi Kultur Academy). Hän opettaa myös yhteiskuntaoppia lukiossa ja tekee järjestö- ja vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten asioiden parissa. Urmon tavoite Erasmus-lehtorivaihdossa oli tutustua Jyväskylän kampukseen ja keskustella opiskelijoiden kanssa. Lisäksi hän halusi tutustua koulussa tehtävään nuorisotyöhön. Uusiutuva koulu ja nuorisotyö –hankkeen projektityöntekijä Paulina Lahtinen oli järjestänyt Konnevedelle mainion mahdollisuuden tutustua hankkeeseen, paikalliseen nuorisotyöhön ja pienen kylän toimintaan.

Mitä tapahtuu kansainvälisten vieraiden kanssa silloin, kun he eivät opeta kampuksella tai vieraile tutustumassa paikallisiin hankkeisiin?  Kansainvälinen työkaveruus ei juuri eroa kotimaisesta työkaveruudesta. Kieli voi olla eri, tavat ja tapaamisten rytmi vähän toinen. Mutta lopulta kyse on kuitenkin yhteisistä kiinnostuksen kohteista ja rinnakkain tekemisestä toisiaan tukien.

Urmon toive oli, että hän ehtisi myös  istuttaa kesäkukkia ja kuunnella suomalaista musiikkia. Näkisi järviä ja luontoa. Yksinkertaisinta oli toteuttaa toiveet majoittamalla vieras kotiin, lämmittämällä sauna ja ajelemalla sunnuntaipäivänä järvisuomea ristiinrastiin.

Keskiviikkona Urmo olikin jo kouluttamassa Tallinnassa ministeriön henkilökuntaa. Hän kertoi käyttävänsä koulutuksessaan legoja apuna. Samana päivänä hän sai tiedon, että hänet oli asetettu ehdokkaaksi Vuoden paras opettaja Virossa –kilpailuun.

Urmon ajatuksia voi lukea tänä vuonna myös Nuorisotyölehden tulevissa numeroissa.

Jutun laati lehtori Johanna Kuivakangas, joka työskentelee TKI-Humak Akselissa Jyväskylässä ja toimi Urmo Reitavin paikallisoppaana Keski-Suomessa.