On kaunis syksyinen päivä ja SPR:n edustaja pyytää valoja takaisin päälle. Räpyttelemme silmiämme ja minä yritän vaivihkaa kuivata kyyneleeni. Totumme valoon ympärillämme, ja nälänhätä, sodat ja pakolaisleirit tuntuvat taas kaukaiselta painajaiselta. Painajaiselta, josta on mukava herätä ja muistaa, että itse minun ei tarvitse olla sellaisten kärsimysten keskellä. Tunti jatkuu, ja pian vilkuilenkin jo kelloa seinällä. Olisiko jo tauon paikka?
Muutoksen aika
Päivän mittaan huomaan kuitenkin ajattelevani tuota videota enemmän ja enemmän. Ne katseet, laihat kädet ja jalat. Epätoivoiset kasvot. Mikä minua vaivaa? Eikö riitä, että tällaisia videoita katsellessa vähän itkee ja tuntee myötätuntoa? Eikö riitä, että ymmärtää olla kiitollinen omasta tilanteestaan? Eikö riitä, että silloin tällöin (kun on vähän enemmän rahaa) ostaa Reilun Kaupan vihreää teetä, eikä sitä toista? Ei, se ei riitä enää.
Tulen kotiin ja yritän keskittyä muuhun. Siivoan vaatekaappini, käyn vähän Internetissä ja laitan ruokaa. Ajatukset jauhavat samaa rataa. Katson ympärilleni ja inhoan kaikkea mitä näen. Ikeasta ostettuja kalusteita, vaatekasoja, jotka huutavat H&M. Kaikki tietysti lapsityövoimalla tuotettuja. Reilua kauppaa ei jääkaapissa näy. Ainoastaan se yksi säälittävä vihreä tee- paketti mikron vieressä saa mieleni rauhoittumaan vähäsen. Tuijotan tuota mustaa merkkiä ja vakuutan itselleni, että olen hyvä ihminen. Mutta se riittää vain hetkeksi.
On minussa aina elänyt pieni maailmanparantaja. Usein nämä parannukset ovat kuitenkin jääneet vain huulille ja pitäisi - puheiksi. Olenhan minä itkenyt ja rukoillutkin näiden raukkojen puolesta, useastikin. Eikö se kerro ihmisestä jotain? Mutta hetkellisesti koettu tuska on unohtunut ja elämä jatkunut. Eipä ole tullut tehtyä kauheasti mitään konkreettista. Olisiko nyt muutoksen aika?
Päässäni surraa koko ajan samat ajatukset. "Tee jotain!", huutaa mieli. Vai onko se sydän, en tiedä. Mieheni tulee kotiin ja lähdemme lenkille. Julistan manifestini hänelle. Meidän taloon ostetaan tästedes vain Reilua Kauppaa. En osta vaatteita kuin tarpeeseen, ja nekin kirpparilta. Tahdon lahjoittaa kuukausittain rahaa hyväntekeväisyystyöhön ja tehdä itsekin vapaaehtoistyötä. Käytän vain TOMSin kenkiä, koska ostaessani kenkäparin, samanlainen pari lahjoitetaan Etelä-Amerikan köyhälle, paljasjalkaiselle lapselle. Vakaat aikomukset toisensa perään purkautuvat ilmoille sellaisella mahdilla, että itsekin hämmästyn. Ääneen lausuttuina ne antavat energiaa, ja olen valmis ryhtymään toimintaan. Mieheni miettii hetken ja sanoo sitten: "Mutta eihän TOMS valmista talvikenkiä, mä en anna sun kyllä kävellä millään kangaskengillä kun tulee pakkaset".
Kenialainen poika Ayubu
Tänä syksynä aloitin yhteisöpedagogin opinnot ja tuntuu, kuin silmäni olisivat jollain tavalla avautuneet. Olen tiedostanut sen, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja minulla on oikeus, jopa velvollisuus puuttua vääryyksiin. Olen oppinut näkemään itsessäni voimaa muutokseen. Ja uskon, että en ole nähnyt kuin vasta pienen osan. Tulevana yhteisöpedagogina ja ennen kaikkea ihmisenä, minun on kannettava vastuuni yhteisöstä. Ja miksei yhteisö voisi käsittää jopa koko maapalloa? Kyllä, minulle koko maailma on työkenttäni.
Puolentoista viikon päästä tästä myllerrysten päivästä postiluukusta tipahtaa kirje. Pian pitelen käsissäni kuvaa 7-vuotiaasta Ayubusta. Ayubu on oikein suloinen, vähän kieroon katsova kenialainen poika. Hänen isänsä ei pysty maksamaan jokaisen perheen viiden lapsen koulumaksuja, varsinkaan Ayubun, joka tarvitsee erityiskoulun lievän henkisen vammansa takia. Katson tuota kuvaa, ja itken ilosta. Tuolle pienelle pojalle minä saan olla se, joka muuttaa lapsen koko maailman. Lahjoitan kuukaudessa 25 euroa, ja se riittää kattamaan Ayubun koulunkäyntikulut ja auttaa myös hänen perhettään taloudellisesti. Kiinnitän kuvan I heart London- magneetilla jääkaapin oveen ja tunnen, kuinka osa sydämestäni rauhoittuu. Pienin askelin, pienin teoin kohti parempaa maailmaa.
Kirjoittaja Josefiia Oksanen opiskelee ensimmäistä vuotta yhteisöpedagogiksi HUMAKin Nurmijärven kampuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti