Somesta voi pudota samalla lailla, kuin puustakin

”Hei älä kiipeä sinne puuhun! Putoat vielä!”

”Ei kuule ei niitä tulitikkuja käteen ollenkaan! Annapas kun isi tekee”

Tunnistitko itsesi? Myönnä vaan. Nyt mietit mielessäsi: mutta kun minulla oli kiire, oli helpompi tehdä itse, en halua että lapseeni sattuu, miten paljon minuun sattuisi jos tippuisin, kaatuisin, löisin pääni, saisin haavan, polttaisin sormen, itkisin, pahoittaisin mieleni..

Helsingin Sanomissa (13.5.2013) Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan ”sääntöilijöiden yhteiskunnasta”. Siis meistä, suomalaisista. Kaikkeen tuntuu olevan sääntö, normi tai laki. Mikä on sopivaa, turvallista ja riskitöntä. Ennaltaehkäisemme, turvaamme, teemme etukäteen suunnitelmia vaarojen välttämiseksi. Myös jokainen vanhempi ja huoltaja haluaa suojella lastaan onnettomuuksilta, haavoilta, itkuilta ja raivolta kun jokin ei onnistu ja menee pieleen.

Tämän päivän nuoret elävät monipuolisissa kasvuympäristöissä. Perinteisiä ympäristöjä ovat koti, koulu ja harrastukset. Lisäksi entistä enemmän aikaa vietetään kaupallisissa ympäristöissä kuten liikenneasemilla ja kauppakeskuksissa sekä erilaisissa verkkoympäristöissä.

Miksi huolehtimisen, turvaamisen ja suojelemisen kulttuuri ei yletä virtuaalisiin kasvuympäristöihin samalla tavoin kuin tuttuihin ja perinteisiin? Miksi suojelemme lapsiamme ja nuoriamme loukkaantumisilta ja satuttamisilta leikkien ja harrastusten parissa, kun samaan aikaan emme kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, että yläkouluikäinen viettää koko päivänsä tavalla tai toisella sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja nettiyhteisöissä? Vaikka lasten ja nuorten kanssa toimivat ovat kiinnittäneet paljon huomiota mediakasvatukseen, kriittisen medianlukutaidon opettamiseen ja nuorille ja lapsille sopivien verkkoympäristöjen kehittämiseen, on työtä vielä paljon tehtävänä.

Kaaron mukaan (HS 13.5.) riskittömyys tappaa luovuuden ja oppimisen. Sen sijaan, että kieltäisimme lapsiltamme ja nuoriltamme riskipaikat onnettomuuden pelossa, voisimme opettaa heitä tekemisen kautta kiipeämään, käyttämään tulitikkuja, ajamaan pyörällä ja kaatumaan turvallisesti. Voisimme todeta, että vahinkoja sattuu ja kannustaa yrittämään uudelleen. Tämän jälkeen voisimme yhdessä iloita onnistumisesta ja luottaa siihen, että lapsi on oppinut jotakin mistä on hänelle hyötyä. Sen sijaan, että tekisimme itse, voisimme antaa lapsen ja nuoren tehdä ja kokea.

Saman ajattelun toivoisi ulottuvan myös virtuaalisiin kasvuympäristöihin. Sen sijaan, että kieltäisimme, torppaisimme ja rajaisimme, voisimme yhdessä harjoitella, kokeilla ja oppia sellaiset netinkäyttötaidot, että lapsi ja nuori selviää elämästä ja sen tuomista vastoinkäymisistä, myös virtuaalimaailmassa. Samalla oppisimme itse ymmärtämään lapsen maailmaa ja nuoren reviiriä.

Tämän päivän nuoret eivät ’käytä’ Facebookkia,  he ’ovat’ siellä.  Se on heidän elämäänsä ja meidän tulisi olla siitä yhtä kiinnostuneita kuin pihapeleistäkin, olimme me siitä mitä mieltä tahansa.

http://www.nuortenpalvelu.fi/Kasvatus_kannattaa-kampanja

Kirjoittajat:

Joensuun Nuorten palvelu ry

Anniina Löytönen

Annu Jantunen