Mutku, sitku, voiku

Osallistuin Tarja Jukkalan ja Äänekosken kampuksen opiskelijoiden kanssa Ilolla ei ole ikää –tapahtumaan 18.4. Tilaisuus oli eräs Keski-Suomen päivän tapahtumista ja samalla se oli myös EU:n 2012 teemavuoden – aktiivinen kansalaisuus ja sukupolvien välinen solidaarisuus – keskisuomalainen päätapahtuma. Tapahtuma onnistui erinomaisen hyvin. Meitä osallistujia oli yli tuhat. Kuulimme ja näimme erinomaisen hyviä puheita ja esityksiä. Yhtenä mieleenpainuvimmista esityksistä oli keskimääräiseltä iältään ehkäpä liki kahdeksankymppisten telinejumppaesitys, jonka yhteydessä Lapuan hiippakunnan emerituspiispa Yrjö Sariola, 79 vuotta, intoutui mukaan tekemään kuperkeikkaa. Opiskelijamme kiersivät tapahtumassa kyselemässä osallistujilta, mikä heidän elämässään tuottaa iloa – erilaisia hienoja piirroksia, runoja ja viestejä kertyi kymmenittäin. EU:n ehkä byrokraattiselta kuulostava teema muuttui hienosti eläväksi elämäksi ja eri-ikäisten aidoksi kohtaamiseksi itse tapahtuman toteutuksessa.

Ilolla ei ole ikää -tapahtuma Keski-Suomessa.

 Tapahtuman yhteydessä mietin, millainen tulokulma HUMAKilla on päivän teemaan, mitä annettavaa, mitä opittavaa meillä on? Tosiasiat tiedämme. Suomalainen väestö ikääntyy vauhdilla ja se merkitsee kasvavia haasteita ja tarpeita ikääntyvän väestön hoiva- ja terveyspalveluihin. Huoltosuhde heikkenee jatkuvasti – suuret ikäluokat synnyttivät maan pienimmät ikäluokat ja työllisyyskonekin yskähtelee kroonisesti.  Suomalainen yhteiskunta joutuu panostamaan tähän haasteeseen ainakin seuraavat parikymmentä vuotta – uusi tilanne sotienjälkeisessä Suomessa. Työelämää pitäisi jatkaa sekä alku- että loppupäästä. HUMAKilla (tai meillä humakilaisilla) olisi mahdollisuus nähdä edellä mainitut haasteet siten, että kehittäisimme yhä enemmän paikkoja eri-ikäisten sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen ja oppimiseen – niin työyhteisöissä kuin laajemmin kansalaisyhteiskunnassa. Ihmiset ovat joskus kummalliseltakin vaikuttavalla tavalla kiinni omissa yhteisöissään – samanikäisten, samanmielisten, vertaisten. Ehkä erityisesti tämä koskee keski-ikäisiä. Mielekkään elämän, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen edellyttää kuitenkin ymmärrystä myös toisenikäisistä ja toisenlaisissa elämäntilanteissa elävistä. Ymmärryksen lisäksi myös vuorovaikutus heidän kanssaan olisi toivottavaa. Tässä meillä voisi olla vahvempi rooli.

Pähkäillessäni tilaisuuden tauolla keskusteluringissä ääneen sitä, miksi eri-ikäiset toimivatkin usein niin erillään toisistaan, eräs opiskelijani kertoi seuraavan tarinan mutkusta, sitkusta ja voikusta. Murrosikäiset ovat usein eri mieltä – mutku. Keski-ikäiset siirtävät asioita tulevaisuuteen – sitku. Vanhuksena voivotellaan sitä, mitä ei ehditty tehdä – voiku. Tarina oli hauska ja varsin osuva. Mietin kuitenkin, että ehkä nykyiset ikä-ihmiset – 1930-luvulla ja aiemmin syntyneet – eivät kuitenkaan ole voiku-ihmisiä. Ehkä he ovat eläneet enemmän päivässä ja tilanteessa kiinni, he eivät ole siirtäneet asioita tulevaisuuteen samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet ovat tehneet – tai ylipäätään voineet tehdä. Ehkä me olemme niitä voiku-vanhuksia? Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on puhunut kollektiivisen muistin katkoksesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyinen julkinen ymmärrys ja puhe hyvinvoinnista alkaa Saaren mukaan liian paljon 1990-luvun lamasta, sitä edeltävästä ajasta meillä on muistikatkos. Ehkäpä siinäkin voisimme oppia ja kuulla vanhempia sukupolvia – luulen, että he muistavat kyllä.

Teksti: Kimmo Lind, yliopettaja, Äänekosken kampus