Yhteisöllistä pedagogiikkaa kouluihin ja oppilaitoksiin

Tammikuussa 2013 ryhmä monialaisia nuorisotyön, koulunuorisotyön, kasvatus- ja sosiaalialan osaajia aloitti mielenkiintoisen, uuden ja haastavan matkan kohti yhteisöllisen pedagogiikan maailmaa. Uskallamme sanoa, että kaikesta siitä uudesta osaamisesta, ajatuksista ja käsityksistä emme tienneet tuolloin vielä puoliakaan. Onneksemme olimme kaikki täyttäneet ”reppumme” ennakkoluulottomuudella ja uuden oppimisen innolla, sillä matka on ollut huikea yhteisöllinen oppimiskokemus.

Koulutuksen läpileikkaavana teemana on ollut yhteisöllisen toiminta- ja opiskelutavan omaksuminen ja ymmärtäminen. Toisena tärkeänä tavoitteena on ollut oman ammatillisen yhteisöllisen kasvattajuuden herättäminen. Oman ammatillisen identiteetin rakentaminen koulumaailmassa ei ole helppo tehtävä. Silti tänä päivänä koulut ja eri oppilaitokset tarvitsevat paljon ulkopuolista kasvatus- ja ohjausapua työhönsä.

Nuorisotyötä on tehty viime vuosien aikana niin peruskoulussa kuin toisen asteen oppilaitoksissakin. Osa toiminnasta on tehty projektien rahoituksella. Osa nuorisotyöntekijöistä on paikalla kokopäiväisesti, osa päivystysluonteisesti esim. tunnin ajan viikossa tai päivässä. Näyttää kuitenkin sille, että nuorisotyö on tullut koulumaailmaan jäädäkseen.

Yhteisöllisyys, osallisuus, vuorovaikutustaidot ja ryhmätyöskentelyn taidot ovat olleet polttavana keskustelun aiheena koulumaailmassa. Koulu on lapselle ja nuorelle iso osa elämää jo pienestä saakka. Yhdessä tekemisen taidot, vuorovaikutustaidot ja erilaisten tunteiden ilmaisemisen taidot ovat tärkeässä asemassa kouluyhteisössä ja liittyvät olennaisesti sekä parempaan ja laadukkaampaan oppimiseen että osallisuuden ja yhteisöllisyyden tunteeseen ja näiden tunteiden kehittymiseen. Näitä taitoja voi ja pitää opetella läpi elämän, ja näiden taitojen osaamisesta ja opettelemisesta on tullut yhä tärkeämpää. Niinpä tulevaisuudessa peruskouluissa ja toiseen asteen oppilaitoksissa tullaan tarvitsemaan yhteisöllisyyden osaajia ja ammattilaisia osana koulun moniammatillista yhteisöä.

Yhteisöllisen pedagogiikan vahvuudet koulumaailmassa

Olemme opintojen aikana pohtineet millainen olisi ihanteellinen koulu. ”Ihannekoulussa” sanat turvallisuus, viihtyisyys, yhteisöllisyys, osallisuus, motivoituneisuus ja hyvä ilmapiiri olisivat totta. Kenellä jää aikaa tutustua oppilaisiin ja luoda heihin luottamuksellinen suhde? Kuka koulussa toimii linkkinä nuorten vapaa-aikaan? Missä voisi käsitellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä tai kiusaamisen synnyttämiä tunteita? Nuorisotyöntekijän työotteen ”helmi” on nuorten kohtaamisen taito.

Aina nuorisotyöntekijöitä ei osata mieltää lasten ja nuorten kasvattajiksi.  Työn taustalla on kuitenkin aina ollut halu ja pyrkimys kasvattaa ja ohjata nuoria yhteiskunnan arvojen mukaisesti eteenpäin, kunnioittaa jokaista lasta ja nuorta yksilönä. Meidän keskiössämme on myös hyväksyä erilaisuus. Nuorisotyöllä tulee olla selkeät tavoitteet ja päämäärät.

 

Tulevaisuuden koulussa

Koska oletamme, että nuorisotyöntekijän rooli koulumaailmassa tulee kasvamaan, on hyvä tarkastella yhteisöllisen pedagogiikan osaajaa tulevaisuuden koulussa. Paikkana koulu on haastava. Se on vanha, ikiaikainen instituutio. 

Miksi koulut sitten tarvitsevat yhteisöllisen pedagogiikan osaajia? Ryhmäytys on yksi iso ja tärkeä osa-alue, kun rakennetaan hyvää yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä, eli oppilaitosta, jossa kaikkien on hyvä olla. Koulu ja nuorisotyö yhdessä voivat tehdä paljon. Koulunuorisotyöntekijät ovat ryhmähengen ja ryhmäytymisen ammattilaisia. Monissa kunnissa on jo nuorisotoimen ja koulujen yhteistyössä pitämät ryhmäytymispäivät mm. uusille 7.-luokkalaisille sekä aloittaville lukiolaisille. Opettaja mukana tekemässä ja nuorisotyöntekijä ohjaajana, on todettu usein toimivaksi yhdistelmäksi, moniammatilliseksi yhteistyöksi, jota tarvitaan enemmän ja enemmän koulumaailmassa.

Opettaja on ensisijaisesti opettaja. Koulunuorisotyöntekijä on enemmänkin kasvattaja ja ohjaaja, sekä yksilölle että ryhmälle. Tähän kasvattamiseen, ohjaamiseen ja arvomaailmaan palasimme opinnoissa monet kerrat ja peilasimme annettuja tehtäviä ja käytyjä keskusteluja omaan ammattitaitoomme ja tekemisiimme. Maailma muuttuu kovaa tahtia ja sen virran mukana muuttuvat sekä koulu ja nuoret, myös nuorisotyö. Moniammatillinen yhteistyö on tässä muutoksen virrassa paras mahdollisuus selvitä ja auttaa nuoria löytämään paikkansa yhteiskunnassa.

Opittua ja koettua

Erikoitumisopinnoissamme palasimme kaikki juurillemme, eli yhteisöllisen pedagogiikan yhteen perustehtävistä, nuoren kohtaamiseen. Nuoret tarvitsevat aikuista ja aikuisen mallia. Monilta se puuttuu samoin kuin luotettava aikuinen jolle puhua ja joka välittää. Koulun arjessa mukana oleva nuorisotyöntekijä voi olla helpommin lähestyttävä kuin opettaja, rooli on erilainen. Opettajan auktoriteetti tulee osittain instituution rakentamana. Yhteisöllisen kasvattajan auktoriteetti rakentuu luottamukseen, mutta myös vapaaehtoisuuteen, osittain myös tasavertaisuuteen nuoren kanssa. Sen päälle on helppo luoda arkea, mikä helpottaa ja tukee nuoren koulunkäyntiä.

Outi Hakunti
Tomi Nevanperä
Satu Sirén

Kirjoittajat opiskelevat Nuorisotyö koulussa – Yhteisöllisen pedagogiikan erikoistumisopintoja Humakissa Jyväskylässä.

Art is a way to build hope

I took part in Mimo Seminar called “The perspectives on young people’s life” at Humak University of Applied Sciences, RDI-Centre of Helsinki. The participants were all around from Finland e.g. from different schools, such as Humak and Keuda. There were also participants from Estonia. 

During the day we had very interesting lectures from different points of view. We heard, for example, about the youth situation in Estonia, about cultural tools in youth work and how to use dance improvisation with young asylum seekers. 

For me, what was interesting, was that many of the lecturers were talking about hope – how art is a way to build hope. And when talking about youth in danger of marginalization, it’s crucial to have hope.

Youth work is trying to help adolescents in the areas where schools can’t. From early childhood there is always competition, is one better than the other. But while doing arts in a group, there is no competition. It’s just about having fun with peers, together.  Arts are also a great way to get to know more about your feelings and emotions.

Music therapist/project director Markus Raivio told us that when he asked what young people with mental health problems wanted the most, the answers were very similar: they wanted to do something meaningful and they didn’t want to be alone. So what youth work needs to do is to give possibilities and responsibility for young people and a safe group where to belong to.

The head of Department of Turku youth services Eeva Roiha was telling us about how affective it is when you are ”learning by doing”. You are a lot deeper in the subject when you involve in the process. Usually, the youth come up with great innovations, when they are not told how to make things. Sometimes all we need is a little trust for the youngsters, and they’ll do great.

After a long but interesting day of many lectures, I couldn’t help smiling. I was left very inspired and full of ideas how to apply these art-based methods in my own work.

Marjo Ylikoski

Civic Activity and Youth Work Student, Humak

Nuorisotyö tuli jo kouluun

Mitä koulussa pitäisi muuttaa?  Kouluun pääsy sallittu, vastaa Petri Paju.
 ”Kouluun pääsy kielletty, hälyt päällä” räpsähtää samantein screenille. Lause on kirjoitettu capslockit päällä aaneloselle, joka on teipattu Härkälän koulun seinälle. Härkälä on siis kuvitteellinen nimi Etelä-Suomessa sijaitsevalle koululle, jossa Petri ja tutkijakollegansa Tommi Hoikkala viettivät vuoden. Heillä oli tavoitteena ottaa selvää, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Niinpä he pestautuivat ysiluokkalaisiksi ysiluokkalaisten sekaan kokonaiseksi kouluvuodeksi.

http://www.gaudeamus.fi/apinapulpetissa/

Voisiko koulun ovet olla illalla auki? Voisiko se toimia alueen yhteisenä kokoontumispaikkana? Miksi yhteisöllisyydestä pitää puhua sen sijaan että toimittaisiin yhteisöllisesti? Mihin ne kaveri- ja toverisuhteet ja niiden merkitys oikein jäi, kun siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskouluun? Tällaisia kysymyksiä on ilmassa kun istun Vanhalla ylioppilastalolla Apina pulpetissa – kirjan julkistamistilaisuudessa. Hoikkala ja Paju kertovat kirjansa synnyttämistä kysymyksistä ja vastaavat niihin mihin pystyvät. 

-         Mutta hei Petri, meniskö tää läpi; Karhun punaiset lenkkarit, huppari ja Ray Banin lasit. Voisko näillä mennä ysille? Petri arvioi Tommin päästä varpaisiin ja toteaa, että pienellä säädöllä kyllä ja tarkoittanee Helsingin nuorisoasiainkeskuksen logoa Tommin hupparissa. Kumpikin on sonnustautunut asiallisesti huppariin ja se jos mikä on yläkoulun uniformu.

Voiko olla mahdollista, että kuudennen luokan jälkeen siirrytään systeemiin, jossa aineenopettajat käyvät tarjoilemassa oman opetuksensa ja siirtyvät seuraavalla tunnilla seuraavan ryhmän pariin? Mihin katoaa kaikki se sosiaalinen tieto, mikä luokanopettajilla vielä alakoulussa on ryhmästä? 

Tarvittiin kaksi sosiologisetää, jotka lähtivät vuodeksi ysille, jotta saatiin tieto nuorten ryhmän ja yhteisön merkityksestä. Hoikkala muistuttaa Koskenniemen viisaudesta, missä toverisuhteilla on suuri vaikutus myös oppimiseen. Tällainen tuntuu unohtuneen peruskoulussa. Jos tarvitaan ryhmäyttämistä, huudetaan apuun nuorisotyöntekijät. 

Hyvä että huutavat, ajattelen. Mutta olisiko kouluissa suurempikin nuorisotyöntekijöiden mentävä aukko? Sosiaaliset taidot, ryhmässä toimiminen, vertaissuhteet eivät ole itsestäänselvyys, mikä imeytyy ihmiseen suotuisissa olosuhteissa (kuten kouluissa?!), vaan tarvitaan aikaa, läsnäoloa, kohtaamisia, juttelua, kuulemista, ihmettelyä, sanoja, tunteita, puhetta… Tiedon kielen rinnalle tarvitaan taidon kieltä. Pisatutkimukset ovat osoittaneet, että älyä löytyy. Tarvitaan vielä pieni korjausliike, että löydetään koulutyöhön innostus, hauskuus ja yhdessä tekemisen riemu. Sosiaalisesti taitavat nuoret – missä on koulu, josta heitä valmistuu? Olisiko nuorisotyöntekijöiden käärittävä hihat? 

Hei yhteisöpedagogi, se on kouluunmenon paikka. 

 

Johanna Kuivakangas
Kirjoittaja on nuorisotyön yliopettaja Jyväskylän TKI-keskus Akselista

Elämää tyhjiin huoneisiin – asunnonvaltaajat demokratiaa puolustamassa!

Työväenliikkeen tyttärenä tunnen joskus kaipausta menneeseen. Koen joka päivä olevani etuoikeutettu; saan riittävää palkkaa kokopäivätyöstä, poikani terapia ja erityisopetus ovat minulle maksuttomia, opiskelen vielä aikuisenakin ammattikorkeakoulututkintoa maksamatta lukukausimaksuja ja sairastumisen uhatessa tunnen turvaverkon häämöttävän jossain allani. Minua ja perhettäni ei uhkaa nälkä tai viranomaisten mielivalta.

Elämä tuntuu joskus verraten lokoisalta ja tunnen syvää kiitollisuutta esiäitejäni ja –isiäni kohtaan, jotka ovat minulle tämän arjen rakentaneet.

Työpaikkani luottamusmiehenä saan toki olla valvomassa työkavereideni oikeuksia, mutta toistaiseksi suurimmat pulmat ovat liittyneet työehtosopimuksen vaihtoon. Hui, miten pelottavaa! 

Nostalgian kaipuu saa minut palaamaan sadan vuoden taakse ja muistelemaan työväenliikkeen alkuaikoja. Vuoden 1905 suurlakon aikaan arki näytti aivan toisenlaiselta ja työväenaate oli nousussa. Yhteiskunnallinen liikehdintä oli saanut alkunsa raittius- ja suomalaisuusliikkeestä, mutta ajan hengen mukaisesti muutosvoimat kanavoituivat työväenliikkeeseen, jonka jäsenmäärä nousi räjähdysmäisesti. Teollistuminen ja rakennemuutos haastoivat kansalaiset puolustamaan laajenevan työväestön etuja ja tavoitteet liittyivät oikeudenmukaiseen ja ennalta arvattavaan työelämään. Tulevat vuosikymmenet taisteltiin ihmisarvoisen arjen puolesta – menestyksekkäästi.

1980-luvulle tultaessa vuosilomat, sairasloma-ajan palkka ja äitiysloma olivat jo osa työelämän pysyviä rakenteita. Työväenliike ei ollut enää muutosvoima vaan osa valtarakenteita. Sosiaalidemokraattiset ihanteet olivat kulkeneet pitkän matkan Rosa Luxemburgin jälkeen. Ammattiyhdistysliike kasvatti valtaansa ja omaisuuttaan, arkikieleen tuli käsite saavutetuista eduista. Niistä, joista ei luovuttu.

Nuoruusvuosieni muutokseen tähtäävä yhteiskunnallinen kihinä liittyi Koijärveltä alkaneeseen luonnonsuojeluliikkeeseen ja vihreiden (meistä ei tule ikinä puolue…) miesten ja naisten maailmapelastusoperaatioihin. Olin vähän liian nuori ja aivan liian urbaani. Periaatteessa kyllä liito-oravat tuntuivat söpöiltä, mutta olisi ollut liian vaivalloista lähteä keskelle korpea puolustamaan niitä tiehankkeita vastaan. Kun sinne ei edes pääse ratikalla.

Kansainvälisen mallin mukaan nuorison urbaani muutosvoima kanavoitui talojen valtaamiseen. Ympäri Suomea musiikinharrastajat valtasivat itselleen kokoontumispaikkoja tyhjillään olevista kiinteistöistä. Niissä rokattiin, perustettiin lehtiä ja paikallisradioita ja ennen kaikkea tavattiin samanhenkisiä ihmisiä. Sukupolveni kaljanhuuruinen aamuyön uni oli Lepakolla kevyttä ja kollektiivista. Talonvaltaajien ensimmäinen sukupolvi tunsi jättävänsä jäljen maailmaan, anarkistisen ja arvaamattoman. Pikku hiljaa kasvoimme aikuisiksi, pitihän sitä nyt opiskella ja hankkia työpaikka kun lapsiakin oli tulossa. Levottomuudesta ja hauskanpidosta syntyneet ryhmittymät rekisteröityivät yhdistyksiksi ja alkoivat saada rahoitusta veronmaksajien kirstusta. Hiukset harvenivat ja työurien suunta oli ylöspäin.

Populäärit sukupolvitutkijat antoivat kummallisia X, Y tai Å- epiteettejä, mutta nuoriso oli jo sisäistänyt tyhjien tilojen valtaamisen ideologian. Säännöllisin väliajoin kuulimme talonvaltaajien ja poliisien tai kiinteistöviraston yhteenotoista. Väkivaltaisilta konflikteilta kyllä vältyttiin, mutta talonvaltaajien kyky organisoida lyhyessä ajassa tiloihin yhteisöllistä toimintaa konsensukseen pyrkimällä muistutti kansalaisia demokratian ihanteista.

Keskiluokkaisena ja keski-ikäisenä järjestötoimijana ymmärsin nuorten aktivismin arvon kun Vapaa liikkuvuus- järjestön toimijoita tuli viime syksynä mukaan asunnottomien yön kansalaisliikkeen kokoukseen. He halusivat muistuttaa Hakaniemen torin tapahtumassa romanikerjäläisten asunnottomuudesta ja vaikeasta tilanteesta Euroopassa. Kokoustilaan laskeutui vaivautunut hiljaisuus, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä…

Titta Niemonen

Yhteisöpedagogi

Blogikirjoitus kesä 2013

Kehittäkää itseänne näkemisen taidossa!

Sosiaalialan belgialaisvieraat Äänekoskella

Humakin Äänekosken kampuksen Yhteisöviestinnän ja mediakasvatuksen orientaation opiskelijat saivat viettää päivän belgialaisten Maurits Wysmansin ja Geert Boutsenin seurassa, jotka tulivat houkuttelemaan opiskelijoita vaihtoon Leuveniin. Katholieke Hogeschool Leuvenin (Leuven University College) sosiaalityön laitoksen/yksikön (Department of Social Work) päällikkö Maurits Wysmans ja lehtori Geert Boutsen (social cultural work) kertoivat opiskelijoille sekä oppilaitoksestaan että nuorisotyöstä Belgiassa. Vieraat olivat Flandersista eli hollanninkieliseltä alueelta.

Belgialaisvieraat Geert Boutsen ja Maurits Wysmans keskisuomalaisessa järvimaisemassa
Humakin TKI -päällikön, Esa Ylikosken kanssa. (kuva: Hanna-Kaisa Hokkanen)

Viimeinen normaali lapsi

Aamupäivän teema oli ‘The Last Normal Child’. Maurits Wysmans herätteli kuulijoitaan luvuin ja tapausesimerkein. Lasten ja nuorten pahan olon turruttaminen lääkityksellä ja moninaisten sosiaalisiin suhteisiin liittyvien haasteiden perusteleminen erilaisin diagnoosein vaikuttaisi olevan Belgiassa vahvistumaan päin. Kun lääkäri löytää avuksi lääkkeet, vanhemmat saavat vapautuksen vian löytyessä jostain muualta kuin epäonnistuneesta kasvatustyöstä. Wysmans muistutti, että lapsi tai nuori maksaa diagnoosista kovan hinnan; hän saa leimalapun loppuiäkseen.

Näkökyvyn kehittäminen

Yksinkertaisen testin avulla Wysmans osoitti, että ihminen näkee useimmiten sen, mitä hän etsii. Näemme sen, mitä uskomme näkevämme. ‘Jos olisin vasara, näkisin vain nauloja’, totesi Wysmans. Laskiessamme koripalloilevan ryhmän pallon pompottelun lukumäärää meiltä jää pelaajien seassa kuukävelevä karhu havaitsematta. Wysmans muistutti, että lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten ja ammattilaisten kannattaa kehittää itseään näkemisen taidossa. Monasti oikea lähestymistapa voi olla se, että mietitään, miten kaikki parhaimmillaan sujuu eli pysähdytään hyvien kokemusten äärelle ja pohditaan, mitä erityistä oli viestinnässä ja yhdessäolossa silloin, kun kaikki sujui mukavasti ja miellyttävästi.

Nuorisotyötä ja nuorisopolitiikkaa

Geert Boutsen korosti, että Belgiassa suurin osa nuorisotyöstä toteutetaan vapaaehtoisvoimin. Lakiuudistuksen jälkeen nuoruus kestää Belgiassa 30 -vuotiaaksi, eli vain vuoden verran pidempään kuin Suomessa. Kirkko oli vahvasti mukana 1920 -luvun alussa, kun nuorisotyötä alettiin tehdä järjestövetoisesti. Nyt suuntaus on lähes päinvastainen; kirkko ja seurakunnat pyrkivät siirtämään muille toimijoille vastuutaan ja osuuttaan nuorisotyössä. 

Myös Belgiassa tehdään nuorisopoliittinen ohjelma, jonka voimassaoloaikana kerätään tietoa nuorten arjesta ja seurataan ohjelman toteuttamista.  Tavoite on olla osa ’demokraattista, avointa ja suvaitsevaista yhteiskuntaa’ ja tarjota ’samat mahdollisuudet kaikille’. Boutsen kiteytti: ’Tuemme nuoria ihmisiä ja kannustamme heitä osallistumaan, annamme heille äänen, jotta he voisivat kertoa poliitikoille, mitä nuoret todella haluavat tai tarvitsevat.’

Lisätietoja:
http://www.kuleuven.be/english/

Siru Kovala
Kirjoittaja on Humakin Äänekosken kampuksen lehtori