Rriiiing, ring, soi työpuhelin. Soittaja näytti olevan työkaverini,
joka soitti saman talon sisältä, yläkerrasta. Äänensävystä päätellen piru oli
nyt merrassa. Laitoin ompelukoneen valon kiinni ja kangastilkun paininjalan
alle ja hiippailin yläkertaan. Työkaverini ilmoitti, että nyt saa luvan riittää
nuorison käytös ja että laittaisimme pahimman uhkauksemme käytäntöön.
Hankalahan sitä oli painavia sohvia portaisiin mahduttaa, mutta kun olimme
uhanneet hilata sohvat pois, mikäli sovittuja sääntöjä ei noudateta, niin ei
kai meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa rangaistus todeksi. Eikä sillä,
mukavat sohvathan ne ovat ja kyllä minulle sopii saada alakertaan
löhöilypaikka, jossa nauttia aamukahvia. Tunnelmaa olisi voinut veitsellä
leikata. Saatanan natsi, se minä olin ja paskapää, mutta itsepä olivat
tilanneet ja minun suustani tuli niitä samoja ärsyttäviä lausahduksia, joita
äitini minulle lateli, kun oluen juonnista ja muusta töllöntyöstä olin kiinni
jäänyt.
Nuorten aineiden opettaja oli tullut huokaisten ja kulmien
alta vilkuillen alakertaan kertomaan, miten mahdoton päivä oli ollut. Me
työkaverin kanssa kuuntelimme ja nyökkäilimme ja totesimme, että kyllä, tilanne
on päässyt melko huonoksi. Pään aukomista, sovituista tehtävistä luistamista,
velttoilua ja lorvikataria, kuorrutettuna pään aukomisella ja tietoisella toisen
loukkaamisella. Sitä se oli ja siihen oltiin taas tultu.
Seuraavan päivän aamusta istuimme työkaverini kanssa alas
siihen sohvalle, jonka olimme edellisenä päivänä raahanneet nuorten työpajasta
pois, portaita alas ja keittiön puolelle. Hellan ääressä hääräili työllistetty
nainen puurokattilaa hämmennellen ja korva pitkällä kuunnellen. Viereisestä
huoneesta kuului kangaspuiden naukuva valitus. Jotakin oli tehtävä ja tilanne
piti ratkaista. Sota oli nyt nuorison kanssa julistettu, mutta päätökseen se
oli saatava, mitä nopeammin, sen parempi.
Pohdimme pelin avaustamme. Kenties palaveri opettajien,
meidän pajaohjaajien ja vanhempien kanssa? Ei, sillä mitä se koskaan
aikaisemminkaan oli auttanut. Tai ehkä hetken, mutta taas saisivat nuoret
valitusta osakseen ja huonon ihmisen leiman otsaan, että badang vaan!
Silmätikkuja olivat he koululla jo olleet ja sitä he olivat nytkin. Vaikka
tiesimmehän me sen, rakkautta vain vailla ja sellaista ihmistä, joka
ymmärryksellä vastaan ottaisi ja huomiota ja hellyyttä vailla he olivat. Niin
kuin jokainen meistä. Jollakin konkreettisella oli peli ja keskustelu avattava,
jollakin sellaisella joka vetoaisi heidän tunteisiin ja saisi pyörän pääkopan
sisällä pyörähtämään.
Ja minä ryhdyin miettimään ja hetkessä työkaverilleni jo
ehdotin, että kokeilisimme forum-teatteria. Että näyttelisimme tilanteen, jossa
on ohjaaja ja nuori ja heidän välillään olisi riita, ja että ohjaaja yrittäisi
saada nuorta tekemään jotakin, ja nuorta ei yhtään kiinnostaisi muu kuin
niskurointi. Ja sen me teimme. Työkaverini ryhtyi nuoreksi ja yksi nuorista
ohjaajaksi ja minä tilanteen ulkopuoliseksi ja muut nuoret saivat antaa
vinkkejä ja ehdotuksia. Tiesin, että menetelmä toimii, olinhan päässyt sitä
itse Humakissa taide- ja kulttuurikasvatusta opiskellessani kokeilemaan. Nuoret
ensin ihmettelivät, että mitä tämä on, oikeastiko meidän ohjaaja esittää nuorta
ja oikeastiko se hullu heitti kirjat täysillä päin seinää. Ja oikeastiko tämä
tuntuu ohjaajasta tällaiselta ja kyllä, tilanteen voi ratkaista monin eri
tavoin.
Ja tunteisiin se
vetosi ja näkyväksi ongelman teki ja nuoret itse tilanteen ratkaisivat.
Edellisenä päivänä vitun haistattanut poika keksi hiljentyneenä ideoita ja
ehdotuksia tilanteeseen ja osasi nimetä miltä kaikista osapuolista milloinkin
mahtoi tuntua. Anteeksi pyytelyihin ja halauksiin se loppui ja yhdessä sovimme
miten sohvat voisi ansaita takaisin.
Anniina Löytönen, ohjaaja, Honkalampi-säätiö, Kaski
työvalmennus Ilomantsi
Hän valmistui yhteisöpedagogiksi (AMK) Humakin Joensuun
kampukselta joulukuussa 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti